En se ollut minä

Näillä eväillä

2006-05-21T16:01:00.000+03:00

Vainoharhoissa on hyvä tehdä päätöksiä, siirryn muille maille vierahille.

Tilaajat ja muut tutut olkoot sen verran hyviä, että halutessaan kyselevät lisäinfon perään. En suinkaan kokonaan katoa. :)

-

2006-05-17T11:12:00.000+03:00

Blogikriisiä ilmassa. Ei huvita eikä nappaa, voisi lopettaa tai siirtyä uusiin maisemiin.

Hohhoi.

?!

2006-05-14T18:59:00.000+03:00

Uuden ällömakean, ei-ESOMmaisen ulkomuodon takana on äkillinen valaistuminen siitä, kuinka sokerista olisikaan olla ja elää sinkkuna Helsingissä.

Mummon kakku oli varmasti kostutettu jollain rommilla, siitä tämän täytyy johtua...

Mammasdaageni

2006-05-14T16:25:00.000+03:00

Äitienpäivää.

Laiskuutta huipussaan. Tekisi ihan hirveästi mieli könytä Ihmissuhteen kainaloon ja keskittyä pelkkään sängyssä makaamiseen, mutta kun ei vain saa aikaiseksi. Ei jaksa nousta tästä, ei jaksa soittaa ja ehdottaa sunnuntaihellimistä. Entwinekin kuulostaa nyt niin hyvältä, ettei malta irrottautua. Veroilmoituskin on tarkastamatta ja huomenna pitäisi palauttaa. Fucking great, koskaan en olekaan itseäni reippahaksi kutsunut. Tupakanhimokin on niin infernaalinen, että mielessä pyörii ainoastaan kaikki talon räppänät, josko niistä jonkun saisi tarpeeksi auki, että väliin mahtuisi pää ja savuke.

Takana mitä mainioin viikko, jos nyt ei maanantaita lasketa. En edes muista, milloin viimeksi on hellustaminen ollut näin tiivistä, joka päivä nähty. Turha sanoakaan, kuinka miellyttävää on ollut. Mutkatonta yhdessäoloa, jotain parhainta. Mä osaan olla hyvinkin yksinkertainen ihminen, nautinnoksi riittää vierekkäin sängyllä makaaminen ja joutavuuksien jorinoiminen, ei siinä välttämättä tarvita mitään sen erikoisempaa aktiviteettia.

Jossain määrin on olo pitkästä aikaa sellainen määrittelemättömän... hömelö. Yllättynyt, hämmästynyt. Sen lisäksi, että Ihmissuhde kykenee yllättämään ihan konkreettisilla asioilla, onnistun välillä yllättymään hänen luonteestaan. Hyvä ja huono asia, ei kai Ihmissuhteen mukavuuden ja hyvän huumorintajun pitäisi enää tässä vaiheessa yllättää ja olla jotenkin... ylimääräinen bonus. Eilen iski taas sellainen halolla päähän -fiilis, kohottelin kulmiani ja pienessä mielessäni ihmettelin sitä supliikkia seuramiestä, joka huvitti minua ja ystäviäni. En tajua, miksen voi olla rentona ja omana itsenäni, kun sekaporukalla ollaan. Hyvinhän ne toimeen tulee, miksi mun siis pitää tuntea oloni jotenkin takakireäksi? Yritän uida joukkueesta toiseen, pitää huolen ettei kumpikaan osapuoli väläytä mitään totaalisen idioottia ja menetä kasvojaan toisten silmissä. Mitä väliä, eiköhän sen pitäisi riittää, että pidän kavereistani ja pidän Ihmissuhteesta - heidän keskenään toimeentuleminen on sitten vain pelkkää plussaa. Helvetti, että täytyy tuollaisestakin vääntää joku dilemma.

Kesällä onkin sitten edessä muutamat kissanristiäiset, joissa viimeistään todennäköisesti eteen tulee kysymyksiä yhdessäolon pituudesta ja syksyn suunnitelmista, jos opiskelemaan lähden. Miellyttäviä tilanteita, joihin kukaan ei osaa antaa mitään vastauksia, ei edes niitä alkeellisia. Ottaisin syksyn puheeksi, jollen olisi päättänyt pidättäytyä tällä viileesti vain virran mukana -linjalla. Minimoidaan ihkutukset ja maksimoidaan realiteettien pysyvyys, valmistaudutaan siihen paskalastiin, joka on tännekin matkalla. Päivä kerrallaan, nyt on hyvä olla.

Nää. Siirapissa juoksua koko kirjoittaminen.

Mennäänkö panemaan vai pannaanko menemään?

2006-05-13T12:23:00.000+03:00

"Sitten kun teilläkin on lapsia..."

Hienoa, että ainakin ulkopuolisten silmissä edessämme on hedelmällinen tulevaisuus. ;)

Hienoa on myös se, että ulkona paistaa aurinko ja mp3-soitin on täynnä In Flamesia, Entwinea, Blakea, Poetsia ja TDF:ää, ts. resurssit pitkälle kävelylenkille ovat mitä parhaimmat.

Pieniä iloja

2006-05-12T11:16:00.000+03:00

Jotain onnekasta odottaa kotona lemmekäs viesti ja punaisista karkeista tehty sydän, pedattu sänky ja likaisista astioista tyhjä tiskiallas.

Kyllä mäkin osaan tarvittaessa olla Ihana.

Tragikoomikko

2006-05-11T12:02:00.000+03:00

Postaukseni alkavat saada suhteellisen surkuhupaisia piirteitä, kun tosiaankin kriittisellä silmällä tarkastelee. Milloin polskitaan pohjamudissa ja Ihmissuhdekin on yksi paska-aivo, ja seuraavassa hetkessä on kaikki taas sitä vaaleanpunaista hattaraa ja Ihmissuhde mitä ihanin. Missä on balanssi, missä on loogisemmat vaihtelut mielialoissa?

Kirjoitusten kannalta olisi parhainta pysytellä vitutuslinjalla, sen mukaista tekstiä on paljon mukavampi lukea kuin aivovammaista ihkutusta, jossa ei ole minkäänlaista sisältöä. Sitäpaitsi, itseänikin ärsyttää tämä jatkuva heittely. Luulisi elämän olevan helkkarin paljon helpompaa, jos pystyisi olemaan herra ja hidalgo mielialojensa suhteen eivätkä ne hyppäisi ääripäästä toiseen täysin päättömästi. Helvetti, yksi veteen piirretty viiva; illan päätteeksi en kuitenkaan tiedä, mikä tunteista on se pysyvin. Onko se Ihmissuhde sittenkin ihana ja haluan olla hänen kanssaan, vai olisiko parempi jäädä tällä pysäkillä pois ja minimoida sydänsurut? En tiedä, en todellakaan. Vaihtelee, eilen se oli tuo ensimmäinen tunne. Seuraavan aallonpohjan myötä olen taas valmis laittamaan koko kirotun miehen kiertoon enkä näe koko jutussa mitään järkeä. Kaipaan jotain pysyvyttä, perkele!

Joku fiksu joskus sanonut, että siinä vaiheessa suhde on vakavalla pohjalla, kun voidaan riidellä pelkäämättä, että se automaattisesti tarkoittaa eroa. Sitä varmuutta ei vielä ole tullut, vaan kaikenlainen viileneminen ja epävarmuus tuo heti mieleen eron. Ei vain ole sitä tunnetta, että vaikk välillä menee huonosti, muttei se niitä hyviä hetkiä nollaa ja muuta kaikkea. Voidaan riidellä ja voi olla erimielisyyksiä, mutta silti sä pidät musta etkä lähde minnekään. Kaipa sekin jossakin vaiheessa tulee, luulisi ainakin. Tai no, ottaen huomioon kaikki heilahtelut... Mene ja tiedä. Ehkä joskus, jossakin parisuhteessa.

On se vaikeeta.

Hei siis vitsit, kun näiden ruusunlehtien päällä on kivaa steppailla!11

2006-05-10T19:44:00.000+03:00

Ei voi olla.

Heittää taas niin häränpyllyä.

Toinen on ehkä ihanin, herttaisin, huomaavaisin, suloisin, ajattelevaisin, ihihikihihipupuliini mitä maa päällään kantaa.

En enää ikinäkoskaanmilloinkaan ole niin idiootti, tollo, ääliö ja pässi, mitä viime päivinä olen ollut. Tästä lähtien olen Ihanin ja Huomiota Runsain Käsin Jakeleva Tyttöystävä.

Se siitä keskustelusta

2006-05-10T09:26:00.000+03:00

No niin, rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Naapureiden omaisuuteen ei ole kajottu ja koirakin räkyttää yhtä korviahivelevästi kuin aiemminkin. Asiat, tunteet ja vitutukset keskusteltiin eilen halki, poikki ja pinoon, ja kyllähän tuo hyvää selvästikin meille molemmille teki. Tajuan enemmän Ihmissuhteen käyttäytymistä ja hän minun, ei enää tarvitse yrittää toimia ajatuksenlukijana. Meissä on ihan helkkarin paljon samoja piirteitä ja samankaltaisuuksia, mutta erinäisten vitutusten käsittelytavat poikkeaa toisistaan yhtä paljon kuin yö ja päivä. Tätä kun ei kumpikaan tiennyt, on molemmat saaneet edelliset pari päivää kiehua raivoissaan ja odottaa, josko toinen suvaitsisi lähestyä. Kumpikin sen verran jäärä, ettei voi yhtään tinkiä tai tulla vastaan. Mä nyt varsinkaan. Tuota piirrettä pitäisi vielä viilata, tajuan itsekin käyttäytyväni välillä todella epäreilusti ja Ihmissuhde sitten ihan syystä saattaa möksähtää. Möksähtäisin minäkin, vaan minähän en itseni kanssa koskaan olisikaan parisuhteeseen ajautunut. Höhö.

Jonkin verran ehkä myös voisi viilata noita keskustelutaitojaankin... Jostain syystä tunsin välillä ihan hillitöntä tarvetta virnuilla ja purskahtaa nauruun, mikä ei ainakaan positiivisella tavalla edistä keskustelua. En vain voi sille mitään, vakavan paikan tullen tulee tarve olla kaikkea muuta kuin vakava. Samaan aikaan ärsyttää, jos toinen osapuoli taas vetää koko jutun läskiksi keventämällä tunnelmaa jollain vitsinpoikasella, koska tämä nyt on vakava keskustelu. Näettehän nyt kuinka tasa-arvoinen reilu olen? Muutenkin välillä alkoi koko tilanne huvittaa, tuntui niin... aikuismaiselta. Keskustellaan rakentavasti, annetaan toisellekin mahdollisuus purkautua, puhutaan rauhoittavalla äänellä ja selvitetään ongelma. Ei mulla ole kokemusta tuollaisista, en mä tiedä miten noissa pitäisi puhua. En mä edelleenkään osaa niistä tunteistani puhua, varsinkaan jos ne on jotain hyviä tunteita. Vitutuksen sen sijaan osaan tehdä paremmin kuin hyvin selväksi, ja se taas on taito, joka Ihmissuhteelta puuttuu. Pääsee kaikki osapuolet niin paljon helpommalla, jos vain vitutuskäyrän ollessa noususuhdanteinen kertoo asian nyt olevan näin. Vituttaa, olen pahalla tuulella, siinä se. Suoraviivaisuus kunniaan, kunhan ääneen ei tarvitse tykkäillä ja ihastella.

Tietyt pintaan nousseet ja nousematta jättäneet asiat silti jäivät kaihertamaan. Iskostui vain taas tajuntaan, ettei tämä suhde tule toimimaan enää kesän jälkeen. Vaikka toisin haluaisinkin, realiteettien astumista tielle ei voi estää. Ja vaikka nyt onkin taas hyvä olla ja haluan olla Ihmissuhteen kanssa, niin kyllähän tuon tajuaminen aika lahjakkaasti tunnekuohuja rajoittaa. Tuntuu vain niin... turhalta. Ajan hukkaamiselta. Olisi niin paljon helpompaa lopettaa nyt, kun siihen vielä pystyy. Miksi ehdoin tahdoin jatkaa ja tykästyä enemmän, kun kuitenkin yhteistä aikaa on vain rajallinen määrä ja stoppi tulee kuitenkin melko pian vastaan? Vähemmän siinä siipeensä saisi, jos nyt lopettaisi. Enää ei lopettamisen takana olisi tuon lisäksi halu elellä vapaana ja nauttia viimeisestä kesästä täällä, johan se elämäntyyli on jo nähty eikä sille saralla ole mitään uutta tarjolla. Ne sydänsurut tässä huolestuttaa, ei mikään muu. Toisena vaihtoehtona on jatkaminen, mutta se vaatii todellista tunteiden viilentämistä. Täytyy osata suhteuttaa ne siihen, ettei tässä tosiaan tule olemaan mitään onnellista loppua, vaan karu päätepiste, koska elämäntilanteet eivät vain mene yhteen. Onko siinäkään mitään järkeä? Kyllä me niinq seurustellaan, mut tää on vaan tällanen väliaikaisratkaisu ja kyllä me viimeistään syksyllä erotaan, ei tässä sen vakavammalla mielellä olla liikenteessä. Kuulostaapa harvinaisen idioottimaiselta, vaan taitaa parhaiten kuvailla nykytilannetta.

Ehkä eilen olisikin pitänyt keskustella enemmän. Sen verran järjettömältä tuntuu koko suhde kokonaiskuvaa ajatellen.

Richtereitä laskemassa

2006-05-09T14:43:00.000+03:00

Hiiltymykseni on pisaran verran laantunut, vaan edelleenkin In Flames ja vittusaatanaperkeleenäiiliöitätässäkinmaassasikiääperkele! -mantran hokeminen tuntuu äärimmäisen hyvältä. Höhö, jopas tuossa ärsytyksen tuiskeessa menin ja poistin osan arkistoistakin. Puolivoitto näin lukijoita ajatellen, ensin meinasin hävittää koko blogin hevonhelvettiin. Aivan kuin se mitään olisi auttanut tai helpottanut, enintäänkin lisännyt vitutusta myöhemmässä selväjärkisyyden tilassa. Profiiliakin hieman viilasin, julkisen sähköpostiosoitteen verran. Tokkopa sillä kukaan mitään tekee, mutta onpahan nyt tarjolla. Suoltakaa sinne tuskanne.

Ehkä voisi yrittää lukeakin, tosin onnistumismahdollisuus on aika hatara. Sen verran vieläkin on naama norsunvitulla.

Anger managementtii

2006-05-09T12:10:00.000+03:00

Voi jumalauta.

Tärisen raivosta, enkä todellakaan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Siis voi helvetin helvetti, maksimaalisen vitutuksen lakihuipentuma. Mitähän rikkois? Juuri tällaisia päiviä silmälläpitäen pitäisi kaapista löytyä se ilmakivääri. Jos sitä nyt ei ihmisiin tohtisi käyttää, niin voisi edes muutaman paskaa tursuavan pulun päästää pois päiviltään. Tai naapurin rakin, haukkuu niin saatanan raivostuttavasti. Tehdä lapaset ensi talveksi, perkeleen kapinen kirppupesä. Vittu, otan kirveen ja menen kaatamaan tuomen tuosta etupihalta. Kulotan naapureiden pihat ja puhkon autoista renkaat. Tallon kukkaistutukset ja kusen terassille.
Tottakai, minussahan se vika on. Minä en huomioi tarpeeksi, minä en tee selväksi tunteitani, minä olen etäinen ja kylmä ja vittu mitä vielä. Minähän en koskaan edes ehdota näkemistä, saatana. Excuse me, mutta mitenköhän ne herran ehdottamat tapaamiset on jotenkin tyystin menneet ohi korvieni? Miten musta tuntuu niin vahvasti, ettei niitä ole saatana edes ääneen missään vaiheessa lausuttu! Voi vittujen kevät.

Nyt on huumorintaju niin lopussa, niin lopussa.

Että voi aikuinen mies olla niin helvetin keskenkasvuinen.

Vittu mulla hajoaa pää.

Puolipilvistä

2006-05-08T15:55:00.000+03:00

Perseilystä huolimatta joku istui terassilla vajaat pari tuntia ja ensimmäiset bikinien jättämät rajat on nähtävissä, kun tarpeeksi okulaareja siristelee ja säilyttää optimistisen katsantokannan. Siideri jäi harmillisesti puuttumaan, mutta onneksi äiti toi Aitojen Terassien tuntoa polttelemalla savuketta vieressäni.

Vielä kun saisi varmuuden parisuhteen olemassaololle, olisi kaikki fantsupantsua.

Smackdown

2006-05-08T09:33:00.000+03:00

Jotenkin tuntuu taas perseilyltä koko elämä ja parisuhde. Huono fiilis kaiken suhteen, toivottavasti aiheettomasti. Edellisestä näkemisestä on kulunut jo ihan liian pitkä aika, ja mielenterveydellisistä syistä olisi toivottaa nähdä mahdollisimman pian. En todellakaan pidä siitä kauhun- ja paniikinsekaisesta vellomisesta, joka saa vatsani pyörimään ympäri ja pääkopan täyttymään hirveillä kauhuskenaarioilla.

Heikoimmilla hetkillä on tullut ajateltua eroamistakin, pakko myöntää. Tosin se ajatus on tyssännyt jo alkutekijöihin, koska en ole päässyt millään tavalla yli tai selvyyteen siitä seuraavasta kysymyksestä - miten helvetissä ihmiset ikinä selviää eroistaa, miten helvetissä sen sydämen saa ikinä korjattua siihen malliin, että uskaltaa antaa jollekin toiselle mahdollisuuden rikkoa se? En tajua, en ymmärrä. Pelkkä ajatustkin tuntuu niin musertavalta, etten tiedä miten tosipaikan selviäisin asiasta kunnialla yli. Harmillista, että todennäköisesti jokainen meistä saa joskus kärsiä siitä kivusta ja tuskasta. Pointti onkin se, etten halua. Viimeiseen pisaraan ja naulaan asti haluan vältellä itseni satuttamista, vaikka senkin uhalla, että jään kokematta jotain hyvää ja kaunista. Mieluummin tyydyn johonkin keskivertohyvään, jos se on ainoa keino lieventää mahdollista putoamista ja särkymistä. Sydänsurut jotain niin totaalisen vittumaista, että jätän suosiolla väliin. Ei varmastikaan voi olla mitään niin hyvää ja ihanaa, että kaikki se tuska ja kipu ja saatanallinen särky olisi sen arvoista, ei. En usko, en halua, jättäkää sydämeni rauhaan.

Viimeiset pari päivää sitten yrittänyt viilentää tunteita ja hankkia takaisin edes ripaus sitä välinpitämättömyyttä, jottei sattuisi. Jos siis tässä jotain paskaa olisi niskaan tipahtamaisillaan. On vain himpun verran hankalahkoa saada jälleen yliote niistä tunteista, kun nähtävästi olen antanut niiden paisua suhteellisen suuriksi. Ja vaikka tässä elo jatkusikin ruusuisena ja aurinkoisena, syytä ehkä silti vähän viilata asioita uuteen malliin. Pahasti päässyt unohtumaan se pessimistisyys ja siitä johtuva pienempi mahdollisuus pettyä. Kuitenkin, onhan se jo todettu, että tämän suhteen mahdollisuudet toimia pitemmälläkin tähtäimellä on osoittautuneet suhteellisen pieniksi. Todennäköisyydet sotii aika lahjakkaasti sitä vastaan, joten miksi tieten tahtoen raottaa sitä muuria ja antautua iskuille? Parempi se on vain turvata selustansa, pääsee vähemmällä.

Paskempi elämä, jotten paremmin sanoisi. Meni syteen tai saveen, voisi tänään tulla selvyys. Tässä oksetuksessa ei taida lukemisestakaan tulla hevonvittuakaan.

Myrskyä tyynen edellä

2006-05-06T11:31:00.000+03:00

Siis truuli veri sori, mutta tämäkin postaus on pakko aloittaa -yllätys, yllätys!- unilla. Onneksi tämänkertainen uni ei ollut edellisten kaltainen, vaihteeksi muutakin kuin huutoa ja pahaa oloa.

Pohjustukseksi kerrottakoon, että eilinen meni aika lahjakkaasti sappinesteitä kiehutellessa. Parisuhde ja tyttöystävä ovat yllättäen pudonneet listan loppupäähän, kun herralle on ilmaantunut kiireellisempää ja selvästi parempaa tekemistä kuin viettää aikaa kanssani. Mikäs siinä, mutta olisikin kyllä olettanut sitä aikaa löytyvän edes yhden puhelun verran. Ehei, ei tietenkään. Luonnollisestikaan minähän en hänen peräänsä soittele, sen verran vähän sitä kiinnostusta on esitetty yhdessäoloa kohtaan. Ainakin tästä näkövinkkelistä tuntuu päivänselvältä, että se on herran tehtävä ottaa yhteyttä ja ilmoittaa, milloin sitä aika jälleen olisi minullekin tarjolla. Tästä tietenkin tulee aasinsilta mahdolliseen konfliktiin, koska minun seuranihan ei ole mikään viimeinen vaihtoehto, jota ajatellaan vasta sitten, kun muut tekemiset ja viihdykkeet on käyty läpi. Mieluummin nielen rautanauloja kuin matelen toisen luokse, aivan kuin mun täytyisi olla jotenkin helvetin kiitollinen siitä ajasta, jonka herra yhdessäoloomme tuhlaa.

Uneen saakka oli ilmeisesti sitten uinut tuo ärsytys. Ihmissuhde kyllä välähti unen alussa, mutta yhtäkkiä makasinkin vierekkäin toisen miehen kanssa. Kyseinen hemmo vieläpä on tuttu ihan tosielämästä, joskus muinoin on säpinää ollut. Unessakin tajusin tekeväni väärin, mutta silti jatkoin. Lähes pettämättömällä logiikalla päättelin olevani oikeutettu nauttimaan kosketuksesta ja kaikesta siitä huomiosta, sillä minullehan se tyttöystävän asemassa kuuluu ja jos poikaystävä sitä ei tajua antaa, on lupa hakea sitä muualta. Kerrassaan kauniisti ajateltu, lieneekö melko vakio kaikissa pettämistapauksissa. En tiedä, ajattelinko unessa vai ihan hereillä, että mikäli Ihmissuhde suvaitsee soittaa, kerron olevani nauttimassa vieraan miehen suomaa huomiota, jonka tarjoaminen oikeasti olisi hänen tehtävänsä. Sama se, melkoisen rankkaa huumoriahan tuo ääneenlausuttuna olisi. Luultavasti saisin herran flippaamaan tuolla melko suuresti, meneehän tuollainen huumori yli hänen rajojensa. Vieläpä melko kristallinkirkkaasti, eihän herra ymmärtänyt letkautustani juuri lähteneestä päiväkahviseuralaisestani ja siitä johtuvasta alastomuudestani. Vähän huumorintajua, hei.

Tiedä sitten, mitä Freud päättelisi tuostakin unesta. Kynnykseni pettämiseen on matala, varsinkin jos tunnen jääneeni ilman huomiota? Tai no, maallikkokin kai tuon johtopäätöksen tuosta voi vetää. Tässä vaiheessa, kun edellisestä kosketuksesta ja huomionosoituksesta on aikaa enemmän kuin nälkävuodessa on päiviä, voi uskoa kuinka tuollainen uni osuu ja uppoaa. Väärä mieshän siinä toki oli, mutta hyvältä se silti tuntui. Jos fiksu olisin, ottaisin itse puhelimen kauniiseen käteeni, mutta sehän onkin pelkkää jossittelua. Kai tuokin jotain turhaa ylpeyttä on, tuskin se mitään nöyristelyä tai matelua olisi, jos joskus tulisinkin puoliväliin vastaan. Liian tiukassa päätös olla itkemättä (niin, sitähän se on tässä tapauksessa olisi) kenenkään miehen perään, en väräytäkään evääni, jos tuntuu siltä että toinen pitää itsestäänselvältä tiettyjä toimenpiteitä puoleltani. Ehkä, silti ehkä voisin nyt joustaa, edessä muuten minuun kohdistuva syyttely, kun en ole ottanut yhteyttä ja jaapajaapa. Kai sitä helpoimmalla pääsisi, jos nyt vaikka viestin heittäisi.

Onneksi on ystäviä, jotka aurinkoisena lauantaiaamuna pyytävät terassilleen päiväkahville. Onneksi ystävistä on helkkarin paljon enemmän hyötyä kuin typeristä miehistä, jotka puolestani saavat hakata hanskaansa vaikka maailman tappiin asti.

Ei kahta ilman kolmatta

2006-05-05T16:30:00.000+03:00

Päivän kolmannen postauksen selitän johtuvan ainoastaan siitä, että ruoka ei ole vielä puoleen tuntii valmista ja terassikin meni varjoon. Plus se, että puoli tuntia muuten on liian lyhyt aika mihinkään fiksumpaan aktiviteettiin, eli tässä sitä taas istutaan.

Jokseenkin... outo fiilis. En muista milloin viimeksi olen Sentencediä kuunnellut, ja jälleen muistin syyn siihen kuuntelemattomuuteen - tulee muistoja mieleen. Hyviä ja haikeita, huonoja ja ikäviä. Aikaisemmin ne muistot ovat sitten saaneet aikaan niin suuriluokkaisen nostalgiavyöryn, että on pitänyt ottaa yhteyttä siihen ihmiseen, joka niitä muistoja on synnyttänyt. Lähes poikkeuksetta jokainen kerta on jälkeenpäin osoittautunut huonoksi ideaksi. Sitä vain niin helposti alkaa elää uudelleen jo tapahtuneita asioita, eikä tajua ettei niitä enää kannattaisi kaivaa päivänvaloon. Tarpeeksi monta kertaa kun mennää ryminällä metikköön, ei kannata äkillisessä hurmoksessa yrittää tuhannetta kertaa. Ei ne asiat miksikään muutu, ei se paska ja kompastuskivet ole minnekään kadonneet. Itse vihelsin pelin poikki, ja halusin mennä eteenpäin erillään, ei siis mitään oikeutta haikailla ja antaa turhaa toivoa.

Nostalgiatulvan yksi syy oli varmaan siinäkin, kun pitkästä aikaa näin RP:tä kaupungilla. Hän ei nähnyt minua, luojan kiitos. Sen verran epäterveeltä todennäköisesti näytin virnuillessani ja ääneen huokaillessani. Älkää silti suotta järkkyneestä mielenterveydestäni huolestuko, olin sentään autossa ja vieläpä yksin. Jotenkin tuntui vain niin absurdilta, omituiselta. Eipä se muuten mitään tunteita herättänyt, ei hyviä eikä huonoja. Tai no, hyviin kai se nauru ja huvittuneisuus lasketaan.

Kaikkea sitä, ja vähän päälle.

2006-05-05T13:54:00.000+03:00

Aurinkoinen terassa, kuppi kahvia, Sentencediä ja haaveilu syksystä ulkomailla.

Kyllä se taas tästä.

Mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti

2006-05-05T10:49:00.000+03:00

Kirotut painajaiset, alkaa tosissaan vituttaa herätä kerta kerran jälkeen ahdistukseen ja angstiin. Hirveän helppo käyttäytyä normaalisti ja katsoa ihmistä, joka vielä hetki sitten on päissään huutanut kaljaa vastauksena minun alkoholisti-huudoilleni ja kaikelle siitä aiheutuvalle vihalle. Hei äiti, kyllä minä otan kahvia. Jotenkin nuo unet syö ihan saatanasti, tuntuvat niin todellisilta, vaikka tähän päivään mennessä ei vielä niiden kaltaisia yhteenottoja ole tullut. Kaipa jotkut tunteet sitten purkautuu noiden unien kautta, mutta pystyn kyllä samalta seisomalta kertomaan tuhat ja sata parempaa unta. En mä haluaisi huutaa äidilleni, kuinka se ei rakasta omia lapsiaan, minkä takia sen pitää pilata kaikki, miksei millään ole sille mitään väliä, en edes unessani. Viime öisestä unesta jäi päällimmäiseksi tunteeksi aivan älytön aggressuiivisuus ja viha; unessakin ravistelin äitiä, ja oli hyvin lähellä etten lyönyt häntä. Lyönyt ja lyönyt ja lyönyt, kunnes tajuntaan menisi kuinka paljon kaikki se paska satuttaa minua ja muita. Sinänsä pelottavaa, minkäänlaiseen väkivaltaan kun en kuitenkaan uskoisi kykeneväni. Silti se väkivalta ja toisen satuttaminen kertautuu uni unen jälkeen, herätessäkin on tietynlainen adrenaliinipuuska päällä.

Kaiken tämän keskellä olen kehittänyt äärimmäisen herkkyyden aistien suhteen - ääni sammaltaa, kolahtiko tuolla kaljapullo, onko ilmassa halua haastaa riitaa. Perjantain myötä päähän kasvaa tuntosarvet, joiden poimimien signaalien mukaan hiivitään ja yritetään olla salamana siellä, missä olisi potentiaalinen tilanne saada aikaan epätasapainoa. Yksi sihahdus, ja tietää mihin ilta päättyy. Yksi sihahdus, ja on parempi nostaa kytkintä. Ja kah, tänäänkin on perjantai. Mitähän sitä keksisi, jotta voisi mahdollisimman vähän viettää aikaa kotona?

Riidatkin tässä talossa menevät aina saman kaavan mukaan; jossain välissä sitä paskaa skipataan minun niskaani, muodossa tai toisessa. Yleensä äiti on se marttyyri, ja minä se puolueellinen paska, joka aina seisoo isän rinnalla. Aina syytetään vain minua, isä on virheetön pyhimys, oletko sinä koskaan sille sanonut, aina vain syytät minua. Marttyyrin kruunu kimaltaa ja kiiltää. Mitäs pahaa tuossa nyt on, ketä se nyt haittaa, että heitetään lapsi siihen kaiken keskelle? Joka saatanan kerta äiti on marttyyri, viaton, enkä minä koskaan näe isässäni vikaa. Näen, näen ihan helvetisti. Kummassakaan ei muuta olekaan kuin vikaa. Juuri nyt tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta yrittää pysyä koossa, itkettää. En jaksa tätä, en vain jaksa. Saisi itse olla hetken toisen selän takana suojassa, eikä aina muurina ja suojana.

Väsyttää.

Tabula rasa

2006-05-04T12:13:00.000+03:00

Ultimaalinen tylsyys ja aivotoimimattomuus. Lukeminen ei kiinnosta vähimmässäkään määrin, sängyn petaamisesta tai pukeutumisesta puhumattakaan. Nollaan koneella tajuamatta mistään mitään. Kuuma ja naamakin on vasta puoliksi meikattu. Vahvasti menee, mutta menköön.

Enpäs muuten ole tainnut aiemmin kirjoittaa mitään suhtautumisestani blogittamiseen, siitä kun on tuntunut useammassa blogissa olleen juttua. Yhä useampi blogittaa täysin tunnistettavasti, löytyy kuvia ja ties mitä henkilötietoja. Hyvästit tuntemattomuudelle ja kasvottomuudelle, seiskäämme sanojemme takana kuvien kera! Ehei, ei kiitos. Itselläni ei kävisi pienessä mielessäkään laittaa kuvaani tai muuta täysin autenttista tunnistuskamaa blogiini, ei herranen aika sentään. Silti, en voi olla miettimättä, kirjoitanko liian avoimesti ja tunnistettavasti. Lähipiirini ihmisistä en kenenkään tiedä blogittavan tai lukevan muiden blogeja, mutta kah, eiväthän hekään tiedä minun harrastavan tätä. Jos heistä joku sattumalta osuikin blogiini, tunnistaisiko hän minut? Todennäköisesti, onhan tässä jo melko monta kiistämätöntä faktaa tullut esille. Muutamasta seikasta olisi helppo vetää yksi ynnä kaksi, ja siinä sitä sitten oltaisiin.

Valitettavan paljon tuo pelko (tai vainoharha?) rajoittaa kirjoittamista. Täytyy punnita ja pyöritellä ja asetella sanansa siten, ettei mahdollisen kiinnijäämisen myötä joutuisi kovin ilkeämielisen valamiehistön eteen. Täysin rennosti ja vapaasti en pysty kirjoittamaan, ja sen takia teksti tuntuu välillä tökkivän melko pahastikin. Tulee väkinäistä, kun liikaa joutuu miettimään. Tiedä sitten, kuinka suuri on todennäköisyys sen suhteen, että blogiini eksyy joku tuttu, joka vieläpä tunnistaa minut. Varmaankin aika pieni, varsinkin kun minä taidan ystäväpiirissäni olla se kaikista nörtein ja nettiaddiktoitunein.

Tiedä sitten siitäkään, kuinka hyvin onnistun kirjoittamaan tekstiä, joka todella on minunlaistani. Pystyykö tekstieni välityksellä muodostamaan mielikuvan, joka edes joltain osin liippaa totuutta läheltä? Sitähän ei voi tietää, ei ainakaan jos oletetaan, ettei lukijoista kukaan tunne minua irl:ssä. En tiedä, suuria kysymyksiä.

Tunnevammaisuus, tuo keskiviikon kirkas kruunu

2006-05-03T17:25:00.000+03:00

Päivän toinen yritys blogittaa, aamulla ei homma oikein ottanut tuulta purjeisiinsa. Eilisiltaiset vauvakuvitelmat ja 'mitä jos sattuisikin vahinko...' -jossittelut tuntuu päivänvalossa niin järjettömiltä, ettei niitä edes anonyymisti kehtaa ääneen lausua. Pistetään kaikkien niiden ipanoiden piikkiin, joita viikonlopun aikana on eteen vaunuillut, sillä lisääntymäänhän tässä ei olla alkamassa. Vahinkoja ei tapahdu, vaikka harjoitusten määrä kuinka maksimaaliseksi kasvaisi.

Niinpä niin, pelkkää kannatustahan se edelliseen postaukseen liittyvä kertominen saa. Se ei vain käytännössä ole niin helppoa, varsinkin kun ottaa huomioon ettei kotitilanteesta tiedä kukaan muukaan, ei edes lähimmät kaverit. Ansaitsisin kiitettävän arvosanan asioiden siloittelemisesta ja piilottelusta, kyllä. Vähitellen sitä sitten tottuu siihen, että elämässä on aika perustavanlaatuisia asioita, joista ei vain puhuta kelleen. Hyvin tuota oppia on vanhemmiltakin ihan konkreettisesti tullut, ei omista asioista kuulu muille huudella. Ne pidetään neljän seinän sisällä, ja se siitä. Tietenkin siihen kertomattomuuteen on aina vaikuttaneet lähipiirinkin ihmiset; kaikki läheisimmät kaverit ovat ns. paremmista perheistä, joissa ei mitään ongelmia ole. Vaan mistäpä sitäkään tietää, ehkä muutkin osaa ne mädät kohdat piilottaa yhtä hyvin kuin minä. Sääliä en voi sietää, enkä koskaan haluaisi ottaa sitä riskiä, että yhtäkkiä katsottaisiinkin alaspäin. Vuosien saatossa on vain muodostunut helpommaksi pitää kiinni niistä kulisseista, ja hampaita purren yrittää minimoida totuuden välähdykset kuin myöntää totuus. Riittää, että itse halveksun ja häpeän perhettäni, miksi sitä samaa häpeää pitäisi tuntea vielä ystävienkin silmissä? Ylpeys, ylpeys...

Tiedän senkin, että jos en tästä kohta sanaista arkkuani avaa, en sitä tee välttämättä koskaan. Kynnys kasvaa ja kasvaa, ja paljon myöhemmässä vaiheessa se kertominen tuntuu jo jokseenkin typerältä. Ja kyllähän se täytyy ihan rehellisesti myöntää, että loukkaantuisin, jos Ihmissuhde jättäisi jotain tällaista kertomatta, jotain tässä painoluokassa liikkuvaa. Jos ulkopuolisen silmin tätä yrittää ajatella, niin kyllähän tämä melko iso asia on, ja yleensä sellaisista isoista asioista kerrotaan ihmisille, jotka ovat tärkeitä. Kaikessa fiksuudessani ja filmaattisuudessani kykenisin varmaan moisen paljastuttua kyseenalaistamaan oman tärkeyteni, liittäisin sen kertomattajättämisen tunteisiin ja asemaani toisen silmissä. Miksei mulle voi kertoa, eikö muhun voi luottaa, enkö mä ole sulle niin tärkeä, että kertoisit. Sitä perusininää, jossa se huomio siirtyy ihan vääriin asioihin ja ihmisiin. Se puhuminen kun ei vain todellakaan ole vahvin puoleni, ja siitä on monet ongelmat saatu aikaan. Piirre, jota saa aina selitellä eikä siitä silti koskaan selvyyttä tule. Minä en osaa puhua tunteistani ja tärkeimmistä asioistani tuntematta oloani epämukavaksi, vaikka kuuntelijana olisi kuka tahansa. En osaa, enkä koskaan ole osannut, kiitos ja anteeksi. Eikä painostaminen auta asiaa mitenkään, päinvastoin. Oletettavasti tietynlainen sanaton huomionhakemisesta syyttäminenkään ei juuri niitä kielenkantoja irrota, ja sekin on koettu. En mä tieten tahtoen ole tällainen, ei se ole mikään tietoinen valinta olla puhumatta ja avautumatta. Helvetti, hyvin monelta ongelmalta olisi säästytty, jos osaisinkin puhua eikä toisen aina tarvitsisi arvailla ja tuntea epävarmuutta tunteistani. Jos puhun, sen täytyy mennä minun ehdoillani ja tahdillani, ja tuota Ihmissuhde ei ole ihan täysin ymmärtänyt. Eihän se ole kuin pelkkää hyväntahtoisuutta, mutta kun sekin on joskus liikaa. Ei se nurkkaan ahdistettuna vaikeneminen ole yhtään sen mukavampaa kuin painostuksen alla tunteita koskevien tunnustusten heittäminenkään.

Helpompaa siirtää taas tämänkin ajatteleminen hamaan tulevaisuuteen, palata takaisin illuusioon, jossa ongelmien lakaiseminen maton alle pienentää niitä, ja hyvällä tuurilla saa ne kokonaan katoamaan.

Neuvojen lisäksi Hermanille kiitos tuosta IS:stä; vallan tajunnutkaan, kuinka helpommalla pääsisi käyttämällä noin lyhyttä ja ytimekästä lyhennöstä. Ahhah, ei aina voi odottaa järjenvalon palavan täydellä teholla. :)

\\o o// \o/

2006-05-02T11:35:00.000+03:00

Joku osasi linkittää osan suosikeistaan ja vaihtaa värejä ja nyt koko blogi on bueno ja hieno ja suorastaan lukemaan houkutteleva!

Shakin' that ass...

Tuhisevaa tiistaita

2006-05-02T10:07:00.000+03:00

Jumalauta, että silmiä kirvelee. Mikä helvetin sähkökatkos synapseissa saa aikaan sen, että herään kahdeksalta, vaikka voisin vielä nukkua? En kuitenkaan saa aikaseksi aloitettua lukemista näin varhain ja perinteisen blogikierroksenkin olisi toki voinut tehdä myöhemminkin. Nyt sitten saa kärvistellä tuskissaan, kun silmät tuntuu poksahtavan väsymyksestä. Käteen ei voi jäädä muuta kuin univelkaa, jos takana on vappu ja yöpyminen Ihmissuhteen hellässä huomassa.

Yö meni tosiaan melko rauhallisesti, vaikka olisinkin odottanut hirveää liskojen yötä loppumattomine painajaisineen. Tai kaipa se jollekin painajainen olisikin voinut olla, kun kuvassa vilahti alkoholisminsa tunnustava äiti, muuttoa tekevä isä ja lentävä hiiri. Jälkimmäistä lukuunottamatta voisin mielelläni muuttaa kaiken ihan totiseksi todeksi. Äiti todellakin on alkkis ja isä voisi vähitellen kerätä luunsa, jotta tähänkin taloon saataisiin joku rauha ja parempi ilmapiiri. Villisti veikkaan, ettei kumpaakaan tule tapahtumaan, ei nyt tai lähiaikoinakaan. Ihanaa kuulua poikkeuksellisen erilaiseen perheeseen, jossa vanhemmatkin voivat ilmoittaa eroavansa, mutta sitten jotenkin vain unohtavat laittaa asian käytäntöön. Ei ihmekään, että aggression purkamishaaveeni ovat melko radikaaleja ja raakoja, kun joutuu tällaisessa perhehelvetissä asumaan. Kuinka huonoja vanhemmat todella ovat, jos laittavat lapsensa keskellä kahdenkeskistä ristitulta? Kuinka helvetin huonoja, jos minä joudun sanomaan muuttavani kotoa pois, jos toinen heistä ei sitä tee? Kuinka helvetin huonoja, jos minä joudun lähtemään kotoani pakoon, kun ei enää pää kestä sitä ilmapiiriä? Huonoja, todella huonoja.

Jotenkin tuo uni pisti taas miettimään Ihmissuhdetta; teenkö väärin, kun en kerro totuutta elämästä näiden seinien sisällä. Onhan hän useampaan otteeseen käynyt meillä ja tavannut vanhempani, muttei koskaan tilanteissa, jotka aidosti kertoisivat, millaista täällä on elää ja miksi poismuuttamisen ajattelemisesta on tullut elinehto. Olisiko velvollisuuteni kertoa? Varmaan se helpottaisi, kun ei sitä kuitenkaan omien vanhempien kohdalla täysin välinpitämätön ja tunteetonkaan olla. Toisaalta haluan pysyä asiasta hiljaa, korostaahan se vain eroja perheidemme välillä. Ei se heidänkään perhe-elämä aina täysin särötöntä ole ollut, mutta... Parempaa väkeä, minkäs teet. Minkäs teet, että tästäkin asiasta voin muodostaa ongelman. Typerältä tuntuisi ihan kertomalla kertoa asiasta, muttei sitä muullakaan tavalla voi tehdä. En tiedä, olisi pitänyt kertoa heti silloin, kun eroilmoitus tuli. Mita kauemmin mietin asiaa, sitä enemmän löytyy seikkoja, jotka puoltavat sekä kertomista että kertomatta jättämistä. Tulisi itselle kevyempi olo, mitä se Ihmissuhteelle kuuluu, näinkin kauan pärjännyt kertomatta, ymmärtäisi miksen mielelläni viikonloppuisin pitkiä aikoja kotona viihdy yms. En tiedä. Kaipa se on parempi olla ainakin vielä kertomatta, sitten kun sitä ei enää voi vetää takaisin ja kiistää.

Kotiasioita lukuunottamatta oon kyllä taas niin pirun onnellinen, että siitäkin syystä voisin poksahtaa. Kaikki Ihmissuhteeseen liittyvä tuntuu vain niin luksukselta, ylimääräiseltä bonukselta. Hämmentävää, kuinka luontevasti käteni menee Ihmissuhteen käteen, kuinka luonnollista on antaa pikkupusuja, vaikka julkisella paikalla ollaankin. Sitä vain uppoaa ja uppoaa, ja kohta on niin syvällä, ettei enää yksin osaa edes olla. Yöksi on pakko kerätä kaikki mahdolliset tyynyt ja pehmolelut viereen paikkaamaan tyhjää tilaa. Oon, jumalauta, riippuvainen. Paskaa tihkuvat ja itkua vääntävät natiaisetkin näyttää kullannupuilta, kun niitä tiirailee Ihmissuhteen vierestä, käsi kädessä. Ja tuo, tuo on jotain niin huolestuttavaa, että mukana täytyy olla jo jonkinlainen vika aivoissa. Kaverillekin häpeillen myönsin, kuinka Ihmissuhteen myötä on iskenyt joku käsittämätön pesänrakennusvietti. Olisi kiva asua yhdessä, tehdä ruokaa yhdessä, elää arkea yhdessä. Baarissa pyörimiseen ei riitä mielenkiintoa, jos toisena vaihtoehtona on päättää ilta aikaiseen ja lähteä kotiin Ihmissuhteen kanssa. Järkyttävää, kerrassaan järkyttävää. En lainkaan ole valmistautunut tällaiseen täydelliseen muumioitumiseen ja seuraelämän nurkkaanheittämiseen. Tästäkin olisi kaivannut jonninmoisen ennakkovaroituksen, et kiitti vaan.

Mmmh. Pakko lukea vielä tovi muiden blogeja ja kuunnella ällömakeita rakkauslauluja. Naurakaa vain.

Hyvä vaappua!

2006-05-01T16:29:00.000+03:00

Asiaankuulumatonta istua sisällä tietokoneen edessä, kun voisi juhlistaa vappua vaikkapa terassilla siiderin voimalla. Vaan who gives a shit, koko päivä mennyt pörrätessä ja pärrätessä. Paikat on ihan totaalisen jumissa, hyvä kun jaksaa kätensä nostaa. Onpahan kaikki ollut sen arvoista, sillä elämääni on astellut lähes Ihmissuhteen veroisesti sydäntäni sykähdyttävä ja verenkiertoani virkistävä asia: moottoripyörä. 170 kilometrin tuntivauhdilla viilettäminen suoralla, muiden ajoneuvojen suhteen täysin tyhjällä tiellä on mahtavuudessaan orgastista luokkaa. Parempaa kuin... seksi. Tai no, ei aivan mutta läheltä liippaa. Kerrassaan niin ultimaalisen hienoa, että tästä lähtien tämän tytsän irtohilut ja pikkurahat menee säästöön omaa korttia ja pyörää silmälläpitäen.

Turhan nurjasti suhtauduin yhteiseen vappuun kavereiden ja Ihmissuhteen kanssa. Hyvinhän se meni, ei mitään ongelmaa. Ongelmat ovat vain ja ainoastaan minun päässäni, ihan hyvin voisin jättää nekin dilemmat väliin. Tuntuu vain, että se ikäero korostuu aina, kun ollaan vähän isommalla porukalla. Toisaalta sekin menee ristiin; Ihmissuhteen kavereiden ja tuttujen seurassa tulee itselle niin helkkarin pentu olo, tuntuu kuin ikää olisi tiukat 15-vuotta ja vaatteetkin on ihan taatusti sitä perusteini-kamaa. Sitten taas, minun ystävieni seurassa korostuu heidän ikänsä, ja itse sijoitun sitten siihen välimaastoon. Tottakai kavereiden kanssa on omat jutut, vitsit ja se tietty käyttäytymismalli, mutta sitten taas Ihmissuhteen seurassa käyttäydyn toisin. Ei se kumpaankaan suuntaan mitään teeskentelyä ole, sama ihminenhän mä molemmissa tilanteissa olen. Silti, häpeällisesti tuntuu takaraivossa kaikuvan pieni anteeksipyyntö, kun noi nyt on vaan tuollasia, noilla nyt vaan on tollaset jutut. Tulee joku ihmeellinen hyssyttelyolo, vaikka itse heitän vielä hirveämpää ja ala-arvoisempaa läppää, kun Ihmissuhde ei ole lähimailla. En sitten tiedä, näkeekö Ihmissuhde asian samoin. Tietyssä mielessä toivon, että näkee, koska kuitenkin kesälläkin on edessä tilaisuuksia, joissa pitäisi edustaa ja keikistellä Ihmissuhteen kanssa, eikä moisten ajatteleminen todellakaan tunnu luontevalta tai hyvältä. Mistä helvetistä voi keskustella itseään about kymmenen vuotta vanhempien ihmisten kanssa? Kun jokseenkin epäilyttää, ettei säästäkään voi loputtomiin vitsiä veistellä ja heille ajankohtaisesta asuntolainasta löytyy jopa kaltaiseltani verbaaliakrobaatilta melko vähän sanottavaa. Opiskelutkin korostaa hyvin sitä kuilua, kun itsellä on nippanappa yo-lakki ja muilla yksi ellei toinenkin tutkinto takana. Vittu jee. En vain sovi siihen joukkoon, pahoittelen.

Seuraavana saakin sitten kehitellä kunnon juonikuviot, joilla välttää virallinen ensitapaaminen (se mikään viaton ensitapaaminen ole, saatana, kolmannen asteen ristikuulustelu!), kun siihen ensimmäistä kertaa esitettiin intressejä Ihmissuhteen vanhempien puolelta. Ei siis ei. En tahdo enkä halua, näyttävät ja vaikuttavat sen verran pelottavilta ihmisiltä. En vain pysty karistamaan pois sitä tunnetta, että parin kolmen pikaisen tapaamisen jälkeen mut on jo leimattu joksikin white trashiksi, moraalittomaksi hempsankeikaksi, joka yrittää viekoitella heidän puhtoisen poikansa mieron tielle. Ainakin siinä mielessä epäilisin olevani oikeassa, että herra ja rouva Hienohelma ovat kuvitelleet mun olevan vain joku tilapäishempukka, joka häipyy kuvioista melko pian. Tässä kuitenkin ollaan sitkuteltu jo sen verran kauan, että yhtäkkiä löytyykin sitä mielenkiintoa nähdä ja tutustua. Älkää vain pidätelkö hengitystä odotellessanne, mulla ei ole mitään kiirettä lähteä teidän eteen kuuntelemaan tuomiokellojen soittoa.

Vaan nyt on aika sinivuokkojen, ts. lähdenpäs tästä korkkaamaan terassikauden.

Kihihi-ihihi-narttu

2006-04-29T11:15:00.000+03:00

Armaat lukijat, älkää suotta huolestuko; kasvoni eivät ole palautuneet ennalleen norsunvitun muotoisesta vappunaamarista. Tosin vitutusaste on lieventynyt äänettömään hampaidenkiristelyyn, näennäisesti olen siis ihan hyvällä tuulella. Odotan vain hyvää (teko)syytä kiehahtaa kunnolla ja päästellä ärräpäitä huoletta. Olisi suunnattoman suuri tarve kehittää suullinen konflikti jonkun kanssa, vaan ei näy ketään potentiaalista riitakumppania missään. Jos mulla ei ole hauskaa, ei kellään muullakaan tarvi olla hauskaa.

Suunnattomasti houkuttelisi tehdä vappusuunnitelmien eli suunnittelemattomuuden suhteen täyskäännös, ja lähteäkin lähikaupunkiin jonkun kaverin kanssa. Jättää muille kavereille ja Ihmissuhteelle kertomatta, siinä kun viettävät vappuaan valitsemallaan tavalla. Tietenkin voisin olinpaikkani siinä vaiheessa kertoa, kun he soittaisivat ja mitä todennäköisemmin haluaisivat laatia jotain yhteisiä suunnitelmia. Sitten voisin täysin viattomasti jättää heidät lehdelle soittelemaan ja yrittämään nyhjäistä tyhjästä jotain suunnitelmia. Hahhaa, sanon minä. Tällä hetkellä Ihmissuhteen vappusuunnitelmat eivät vähempää voisi kiinnostaa, koska a) ei kiinnosta mikään yhteisnyhjäys-vappu ja b) ei kiinnosta yrittää yhdistää kavereita ja herraa samoihin geimeihin. Hyvin he todennäköisesti yhteen sopisivat, mutta itse en niitä nyt halua yhdistää. Se on joko-tai, kiitos ja hei. Mitään iloa missään juhlapyhissä ja yleisissä ryyppyrevittelyissä, kun ei saa hummailla miten sattuu sattuneesta syystä. Voi niitä aikoja, kun vappuna pyörittiin änkyräkännissä kaupungilla, imailtiin pussikaljaa ja hyvässä lykyssä päästiin vielä pussailemaan jonkun kivan pojan kanssa. Ollutta ja mennyttä, johan se kokemus osoitti, että variksetkin nauraa, jos tällainen yli-ikäinen nauta yrittää mennä teineilemään niiden aitojen teinien sekaan. Ei käy kauppa, ei.

Autohan tuossa toki olisi... tai jos liftaisi? Siitähän se riemu vasta repeäisi. Suunnitelmien kehkeytyessä on syytä lähteä kampaamaan naama.

Ps. hv

2006-04-28T16:17:00.000+03:00

Siis voi helvetin helvetti, että osaa taas heittää mielialat häränvitunpyllyä. Ärsytyskynnys madaltui lääkärissäkäynnin jälkeen niinkin matalaksi, että täysin ystävällismielinen puhelu Ihmissuhteelta sai kiehumaan raivosta. Päässä pyörii toistolla vittuvittuvittu-mantra eikä nyt haluttaisi muuta kuin olla yksin, kaukana ihmisistä ja vetää hirveät itkupotkuraivari-kalsarikännit. Ihan malliesimerkki siitä mielentilasta, jolloin nakkaan paskat muiden tunteista ja tunnen pelkkää mielihyvää ja tyydytystä loukatessani muita olemalla vittumainen ja tympeä. Onhan se jo nähty, että konkreettisesti se sitten purkautuu Ihmissuhteeseen - en soita, en tekstaa, en halua olla missään yhteydessä ja jos ollaankin, olen tympeä ja vittumainen ja haluan saada hänet kierimään ihmetyksestä, kun olen taas naama norsunvitulla. Haluan provosoida, haluan loukata, haluan yksin itkeä armotonta vitutusta. Ja sekin vielä, että jollain saatanan kummalla tavalla kaikki vitun kotityöt ja pyykkienrunkkaamiset sälytetään mun niskoilla juuri silloin, kun se kamelin selkä saattaa katketa pudonneen pyykkipojan mukana. Eikä kaupassa ollut Gefilus-juomia, vittu. Vituttaa niin armottomasti, että saatan tuntea kuinka otsaan repeää aukko, josta työntyy se kuuluisa k*rpä ulos.

Taidan lähteä etupihalle seisomaan ja odottamaan, josko täysperärekka ajaisi vaikka päälle.

Glada vappen!

2006-04-28T11:08:00.000+03:00

Oikein hyvää vappua ESOMille, joka lähtee kohta lääkäriin ja palaa kotiin mitä todennäköisemmin kädessään antibioottikuuri. Kippis sille.

Äpä-äpä-äpä!

2006-04-28T09:51:00.000+03:00

Helvetti, ei tästä tule yhtään mitään. Tänäkin aamuna sain herätä omaan itkuuni, tällä kertaa unessa menetin pikkuveljeni. Itkin, itkin ja itkin, sängyssä ja kylpyhuoneessa. En todellakaan tajua, mistä nämä unet kumpuavat. En tykkää itkemisestä, en tykkää siitä tunteesta, että itkeminen vie minua enkä minä sitä. En todelllakaan pidä tunteesta, jossa joku muu pitää ohjaksia kuin minä itse. Puhumattakaan siitä säälittävyyden tunteesta, jonka itkeminen tuo mukanaan. No, oli uni kuinka kamala tahansa, voimme olettaa sen olleen täysin epärealistinen ja absurdi otos alitajunnan huumorintajusta, koska samaisessa unessa Tyra Banks oli äitini ja isäni joku tummaihoinen liikemies. Tokihan minä tumma olen, mutten sentään tummaihoinen. Saattaisi olla syytä jättää väliin krapula-sunnuntaiden Huippumalli haussa -ohjelma.

Eilinen keskustelu kaverin kanssa avarsi taas maailmaa enemmän kuin tarpeeksi. Olemme molemmat samassa tilanteessa: pääsykokeet edessä, kouluunpääsy ei ole varmaa, mutta viimeistään syksyllä olisi syytä pakata kimpsut ja kampsut, ja muuttaa omaan kämppään. Jotenkin kaikki taas kulminoitui siiderin voimalla syntyneiden syvien ajatusten myötä. Ei tässä kaupungissa ole tarjolla mitään, ei yhtään mitään. Näin jälkeenpäin ajateltuna vituttaa jo tämäkin välivuosi, kun sen täällä tuhlasin. Pahin kauhuskenaario tajuta kolmekymppisenä, opintoputken loppusuoralla, kuinka olikaan tyhmä silloin parikymppisenä, kun olisi voinut lähteä katselemaan maailmaa, mutta valitsikin sen turvallisimman vaihtoehdon ja jäi kotikulmille. Toisin sanoen, jalkoja kuumottaa lähteä ulkomaille kokeilemaan siipiään. Ottaisi pelkän menolipun, ja lähtisi reppu selässä tahkoamaan uusia polkuja, ilman sen kummempaa päämäärää. Jossain vaiheessa haluan tuon tehdä ja koska tässä eletään vain kerran, miksen tekisi sitä nyt, kun siihen on mitä parhain sauma? Syksyllä on vain pakko lähteä johonkin suuntaan, tarkoitti se sitten tämän valtion sisällä tai ulkomaille. Moottoritie on kuuma.

Vappukin olisi kohta. Suunnitelmia nolla, luottanen fiilispohjalla menemiseen. Tällä hetkellä ei huvita minkäänmoinen alkoholin nauttiminen, ei vaikka säiden puolesta voisikin todennäköisesti suosia terassitarjontaa. Vähän plaah-olo, ei jaksa mikään huvittaa. Ei edes ole minkäänlaista lämmön ja läheisyyden kaipuutakaan, vaikkei sitäkään ole ollut moneen päivään tarjolla. Voisin skipata kaikki tarjollaolevat aktiviteetit muumioitumalla lukunurkkaukseeni, saisi olla yksin ja rauhassa. Puhumattakaan siitä, etten millään jaksaisi pestä hiuksiani, joka olisi edessä, jos mielisin ulos lähteä. Suuret ongelmat pienellä ihmisellä.

Tyttöjen ja poikien välisestä ystävyydestä

2006-04-27T09:14:00.000+03:00

Siunattu rauha, joka poikkeuksellisesti tässä talossa vallitsee! Jo puoli tuntia saanut nauttia hiljaisuudesta ja valheellisesta yksinäisyydestä muiden nukkuessa. Ulkona paistaa aurinko ja pöydällä on kuppi kahvia, ei mitään syytä valittaa. Fanfaarien arvoinen juttu.

Viime yö oli omituinen, katkonainen. Jo parin tunnin nukkumisen jälkeen heräsin ja kas, kyyneleethän siinä valtoimenaan valui poskia pitkin. Hereilläkin piti sitä itkua vielä hetken ajan vääntää, vaikka mieli jo tajusikin kaiken olleen unta eikä totisinta totta. Yksi parhaista ystävistäni kuoli unessa, ja tottakai tuollaisiin reagoi nukkuessakin vahvasti. Inhoa tuollaisia unia, kun hereillä on sitten pakko alkaa miettiä, mjistä ne kumpuaa, onko ne jotain enneunia vai mistä kenkä puristaa. Enneunista kun on kokemusta, niin tietynlaisen panikoimisen ymmärtää. Viimeisten parin kuukauden aikana ko. ystävä on noussut tärkeyslistalla melkeinpä tärkeimmäksi, on kultaakin kalliimpaa. Lukuisat keskustelut ja avautumiset siihen ovat johtaneet, ja tiedän hänenkin puoleltaan välien lämmenneen näistä johtuen. Varmaan vieläkin itkuherkkyyttä jäljellä unen vuoksi, sen verran kostuu silmät kun ajattelen, kuinka todennäköisesti tiet erkanee syksyyn mennessä. Eihän se ystävyys mihinkään kaadu tai katoa, ylläpitäminen vain muuttuu. Sinänsä yllättävää, kuinka tärkeäksi ja läheiseksi kyseinen ystävä onkaan muodostunut, takana ei kuitekaan ole kuin noin kolmen vuoden yhteinen historia. Melko lyhyt aika, mutta selvästi hyvin kulutettu.

Ihmissuhteelle ystävyytemme on jokseenkin hankala paikka, onhan ystäväni tosiaan miespuolinen. Aikaisemminkin asiasta kirjoittanut, hänen silmissään ei naisen ja miehen välillä voi koskaan olla ystävyyttä, jossa ei jonkunlaista jännitettä olisi mukana. Tässäkin tapauksessa olen saanut kuulla, kuinka ystäväni on varmaan alusta asti katsellut sillä silmällä ja haluaisi samoihin lakanoihin yms. Helvetin hermoillekäyvää vaikka olisikin pelkkää huumoria ja läpänheittoa. Ei minkäänlaista... kunnioitusta. Ihmissuhde ei voi ymmärtää, kuinka kerron ystävälleni tietyistä asioista enemmän kuin hänelle - ystävyyteenhän kuuluu jossain mielessä toisenlainen avautuminen kuin parisuhteeseen. Ymmärrystä kyllä löytyy tyttöjen välisiin keskusteluihin ja maailmanparannukseen, mutta Ystävän kohdalla se loppuu, koska hän on mies. Mies, joten sieltä ojasta täytyy löytyä joku salakavala lehmä. Tosissaan ärsyttävää, mutta minkäs teet. En mä voi herran päänsisäisiä mietteitä ja epäilyksiä minnekään karkoittaa, siinä olkoot ja kärsikööt. Koskaan ei kukaan mies ole mennyt ystävieni edelle tai yksikään kaveruus kaatunut, eikä niin tule tässäkään tapauksessa käymään. Harmillista, jos Ihmissuhde ei kykene näkemään kuvitelmiensa ylitse, mutta fakta on se, että Ystävä on ollut kuvioissa paljon pitempään kuin hän.

Tsuphan sen nättiin pakettiin laittoi, kaipa kaikki suhteisiin liittyvä on tiivistettynä siihen, ettei pidä toista liian itsestäänselvänä. Ainakaan vielä -eikä toivottavasti myöhemminkään- en tuohon ole tietääkseni sortunut, enemmänkin saa jatkuvasti olla sellaisessa ihmettelevässä ja hämmästyneessä olotilassa. Saa kummastella, että mitä se oikein mussa näkee, miten joku voi tykätä niin paljon, että kohtelee kuin kukkaa kämmenellä? Tuntuu niin uudelta ja hämmentävältä, voisin koko ajan olla muilta kyselemässä, mahtaisivatko he tietää syyn tähän. Jossain vaiheessa munkin on siis täytynyt tehdä jotain oikein ja hyvin, tai sitten maksu on vielä edessä. Mene ja tiedä.

Go, girl!

2006-04-26T09:39:00.000+03:00

Hahaa, ylitin eilen itseni, mitä lukemiseen tulee. Sain luettua hyvin monta sivua, eikä pääsykoekirjasta ole enää jäljellä kuin tasan sata sivua. Senkin saa suhteellisen nopeasti luettua, kiitos nopean lukutaidon. Jotain hyötyä siitäkin, että kersana saatoin lukea kolmekin kirjaa päivässä. Jossain sadassa sivussa ei nokka kauaa tuhise. Ja joo joo, tiedän ettei sillä nopeudella ole mitään väliä, jos sen aikana ei tapahdu minkäänlaista ymmärrystä tai edes niitä alkeellisimpia tajuamisia, mutta se nyt ei tässä ole se pointti. ; Ensimmäinen lukukerto nyt on sellaista pelkkää pakkosyöttöä, vähän niin kuin pureskellaan se tieto ja huolimattomasti nieleskellään siitä osa, toisella kierroksella voikin jo vähän hengähtää ja yrittää saada jotain uppoamaan kaaliin. Tässä on tiukkaa peliaikaa vielä reilu kuukausi jäljellä, ja jos oikein reippahasti ajatellaan, tuossa ajassa ehtisin periaatteessa lukea tuonkin kirjan moneen kertaan ja muutkin vielä kerran. Tämä siis, jos kiinnostaisi tosiaan lukea se kuusi tuntia päivässä kuten kunnianhimoisesti ajattelin ennen kuin sain tosiaan ne paskakirjat käsiini. Kummallisesti minimoitui se kuusi tuntia maksimissaan kolmeen tuntiin. Yritän epätoivoisesti toistella itselleni, että kyllä jonkun oven pitäisi aueta, kun neljään ammattikorkeakouluunkin hain. Nousen barrikadeille, jos joku opinahjo ei suostu ottamaan mua sisään.

Herman antaa kerta kerran jälkeen hyviä neuvoja, kunhan vain tajuaa jättää sen sarkasmiaspektin huomioimatta. Helpompaahan se olisi jättää kaikenlaiset syvempiä tunteita sisältävät ihmissuhteet väliin, ei tulisi ottaneeksi sitä riskiä kaatua ja särkyä ja sortua ja hukkua paskan alle. Itselleni iski lähes pienimuotoinen paniikki, kun tajusin kuinka helppoa periaatteessa olisi pilata kaikki ja huomata yhtäkkiä olevansa yksin, kiitos yhden virheen tai mokan. Paniikille tosin ei siinä mielessä ollut mitään aihetta, kun se kuitenkin syntyi eräällä foorumilla pörrätessä ja lukiessa erään toisen parisuhteen kohtaloa. Suhde keikkui eron partaalle melko typerän virheen vuoksi, josta toinen osapuoli oli vetänyt vielä vääriä johtopäätöksiä. Miksei edes niille typerille johtopäätöksille saa minkäänlaista takuu- ja turvatodistusta? Mitä jos tapahtuukin asia y, josta toinen osapuoli vetää virheellisen johtopäätöksen x, ja yhtäkkiä ollaankin kurkkua myöten paskassa, kun toinen ei usko vaikka toinen kuinka selittää? Tässä vaiheessa on hyvä itsekin kyseenalaistaa, mikä on jutun pointti ja punainen lanka. Jostain vain iski hirveä huoli siitä, jos jotenkin onnistunkin mokaamaan koko jutun. Tuntuu niin järjenvastaiselta ajatella tilannetta, jossa Ihmissuhdetta ei enää olisikaan. Ei enää päivittäistä useamman puhelun kiintiötä, ei viestejä, ei näkemisiä, ei mitään. Johan tässä on elämättömyys mennyt siihen pisteeseen, jossa ihmissuhteen kariutuminen veisi ne vähätkin rippeet mukanaan. Aivan absurdi tilannehan se olisi, mutta kuitenkin niin... jotenkin lähellä, mahdollinen. Ei se paljoa vaatisi, ja sitten siinä itkettäisiin, vaikka paska olisi jo housuissa ja maito pöydällä.

Vaan mitäpä hyötyä on maalailla piruja seinille, ei mitään. Joku vain olisi voinut jossain vaiheessa varoittaa, että parisuhteen myötä luvassa on erinäisiä elämyksiä ja valaistumisia, vaaroja ja kivisiä teitä, ylenpalttista analysoimista ja aivotyötä, ainaisesta jossittelusta puhumattakaan. Minä kun naiivisti kuvittelin sen tykkäämisen riittävän ja sen tekevän asiasta maailman helpoimman. Haha, give me a break. Onneksi suurin osa mietteistä ja stressinaiheista katoaa Ihmissuhteen seurassa, toimivat vain yksinäisten hetkien ajankuluna. Ollapa suoraviivainen ja mutkaton, ollapa... mies.

Äl niinq laiska

2006-04-25T09:07:00.000+03:00

Näemmä muillakin ollut eilen ongelmia Bloggerin kanssa, meinasi jo tosissaan palaa päreet, kun ei suostunut julkaisemaan postausta. Juuri tuollaisten teknisten ongelmien edessä on ihan turha odottaa multa kärsivällisyyttä, kiehahtaa saman tien kun joku ei suostu toimimaan sillä sekunnilla, kun minä haluan. Jäi siis postaamatta, kuinka vituttaa kaikki eikä lukumotivaatio ole vieläkään suvainnut tulla esiin piilostaan.

Eilinen turhautuminen onnistui venymään jopa niinkin suuriin mittoihin, että piti tiristää muutama ärsytyksen kyynelkin. Kävi vain niin ylitsevuotavaksi se turhautuneisuus, kun pääsykoekirjat maistuu puulta ja sitten vain valitan asiasta, josta tulee entistä paskempi olo. Haluan, piruvie, sen opiskelupaikan, mutta tällä menolla jää saamatta, kun sen ilmaiseksi kuvittelen saavani. Oon vain niin saamarin saamaton, mutta aika heikosti voi sitä motivaatiota hakea, kun valitut alat kiinnostaa jälleen vähemmän kuin pussillinen pikkukiviä. En vain voi ymmärtää, miten voi ihmiselle olla näin vaikeaa tietää, mikä itseä kiinnostaa. Siis jeesus sentään, kukas vittu sen sitten tietää ellen minä itse? Miksi, oi miksi en ole kokenut sitä äkillistä valaistumista, jonka johdosta pääsykokeisiin lukeminen olisi yhtä auvoa ja onnea, koska tietäisi kyseessä olevan juuri se mielenkiintoisin ja itselle sopivin juttu? Ei, ei tietenkään. Onhan se nyt niin saatanan paljon mukavampaa rypeä tässä tiedottomuudessa, ja näyttää kerrassaan jälkeenjääneeltä idiootilta muiden silmissä, kun aina tulee se sama vastaus - en mä oikeen tiedä, mikä mua kiinnostaa. Ensi kerralla voinkin samaan syssyyn pyöritellä silmiä kuin ylikierroksilla käyvä hedelmäpeli, sätkiä käsiäni ja vatkata lantiotani, tuskin pahentaa tyhmyyttäni kysyjän silmissä. Vittujen vittu, että osaa taas ärsyttää. Pakolla pitäisi kiinnostua niistä paskakirjoista ja yrittää soveltaa se paskatieto itselle ymmärrettävimpään muotoon, mutta kun evvk.

Mitä ihanimman viikolopun jälkeen piti taas miettiä kuvioita uusiksi. Vielä vähän aikaa sitten syksyn realiteetteihin melko... no, ei välinpitämättömästi, mutta vähemmän vakavasti. Saattaa olla suurikin mahdollisuus, että tiet vievät meidät eri paikkakunnille, mutten vielä sitä sen tarkemmin jaksanut tai halunnut miettiä. Ollutta ja mennyttä, pakko sitä on miettiä. En halua teiden erkanevan, en halua joutua eri paikkakunnalle. Tämä siis jättää jäljelle kaksi vaihtoehtoa, nykyisen kotipaikkakunnan ja lähikaupungin, jonka vannoin jättäväni viimeiseksi vaihtoehdoksi. Fanfaarit sille, ei kovin ruusuiselta näytä. Vaan mistäpä sitä ei tinkisi, en vain halua erota Ihmissuhteesta. Minulle kun se todennäköisesti tarkoittaisi eroa, Ihmissuhteelle vain kaukosuhdetta. Not gonna happen, ellei sitten ole mahdollisuutta nähdä joka viikonloppu. Nytkin on addiktoituminen jo niin pahalla tasolla, että parinkin päivän näkemättömyys tuntuu ah-niin-hirvittävänä viiltona syämmessäin. Täytyy olla samalla paikkakunnalla, että aina on mahdollisuus nähdä, vaikkei sitä mahdollisuutta joka päivä käyttäisikään. Riittää, että on se mahdollisuus ja millään muotoa en sellaista näe, jos välimatkaa on useita satoja kilometrejä.

Ja niin, siis ou mai gaad. Melkeinpä ajatuksissani käytin jo ihastuneen sijasta rakastunut-sanaa, mutta siis vain melkein. What's happening to me?!?

Turhautumista ilmassa

2006-04-24T14:03:00.000+03:00

Hyvää maanantaita vaan joo kaikille.

Saatana, että osaakin taas turhauttaa. Otsassa komeilee taas luuserin leima, koska tänäänkään en ole aukaissutkaan pääsykoekirjoja, saatika edes ajatuksen tasolla kuvitellut löytäväni tarpeeksi motivaatiota siihen. Kiinnostaa kuin kilo paskaa, ja päässä pyörii vain 'en mä osaa, en mä pääse, ei musta koskaan tuu mitään' -mantra. No ei varmaan tulekaan, jos en todellakaan tämän enempää saa pistettyä tikkua ristiin. Kaiken tämän valittamiseen kuluvan energian kun kanavoisi siihen lukemiseen, mutta vitunposket. En vain saa aikaiseksi, vaikka takaraivossa jyskyttää jatkuvasti lähestyvät päivämäärät ja kokeet. Kaikkien ongelmien kruunuksi muodostui eilen älynväläys siitä, kuinka tuntuu ihan helvetin pahalta ajatella Ihmissuhteen kanssa eri kaupunkiin joutumista. Toisin sanoen, eilen opiskeluiden johtoajatukseksi kiilasi samalle paikkakunnalle pääsy. En halua eri kaupunkiin, joten sen mukaan pitäisi tässä nyt priorisoida lukemiset. Tai lukemattomuus, perkele. Ristiriita tässä muodostuu tosiaan siitä, että paikkakuntien suhteen jäljelle jää nykyinen kotipaikkakunta tai lähikaupunki, jonne en missään nimessä aikonut lähteä. Jo on tytöllä hyvät vaihtoehdot, onnea ja hyvää jatkoa. Viikonloppu vain vahvisti kaikkia tunteita, enkä enää pysty missään muodossa kuvittelemaan, että tiet syksyllä olosuhteiden vuoksi erkanisivat. Tiedän, että siihen on vielä aikaa ja tiedän, että vaikka mitä ehtii tapahtua ennen sitä, mutta tällä hetkellä koko suhde ja ihminen tuntuu niin taivaallisen hyvältä, että haluan nähdä sen myös tulevaisuuden suunnitelmissakin. Haluan olla Ihmissuhteen kanssa, piste.

Vaan silti angstituttaa. Saatanan saatana. Pääsisiköhän sinne yliopistoon vaikka reittä pitkin?

2006-04-23T20:35:00.000+03:00

Pelottaa tämä onni, johon on niin helppo uppoutua. Tästä on niin helppo romahtaa, on niin helppo saada siipeensä.

Keneltä saisi takuun, varmuuden, että tämä kestää, tähän kannattaa uskoa ja luottaa?

(Laittaisin tähän <3-merkin, jos... vain... kehtaisin...)

2006-04-22T14:33:00.000+03:00

Aivokapasiteetti on jälleen kutistunut säälittäviin mittoihin, parhaiten pystyn tuottamaan naurunkiherrystä, kihitystä ja yleistä 'vitsit mulla on ihkupihkuragsu poiccis iii!11' -settiä. Tuntuu vain paranevan päivä päivältä, vasta nyt alkaa olla sitä yleensä alkuaikoihin kuuluvaa ihkutusta, puputtelua ja yleistä söpöstelyä ja damn, nautin siitä täysin rinnoin! Jatkuvaa pussailua, pieniä hipaisuja, lapsellisia inside-juttuja, kaikkea upeeta ja mahtavaa. Ja kaiken tämän edessä seison silmät suurina, sormi suussa - voiko tällaista olla? Tällaistako se todella on?

Miksei kukaan ole kertonut, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi tyriessäni orastavat ihmissuhteet ja karatessani pois rikospaikalta ennen kuin menee vakavaksi?

Hymyilen. Ja sitten hymyilen vielä vähän enemmän.

!

2006-04-21T10:39:00.000+03:00

Ulkona paistaa aurinko! Kohta on kesä ja kärpäset! Tänään näen Ihmissuhteen! Kohta saan kahvia ja savukkeita ja hyvää seuraa! Lukemattomuus ei enää stressaa, koska haluan Italiaan polkemaan rypäleitä! Mahtavaa! Poets of the Fallin uusinkin alkaa avautua, olenhan hieman hitaanpuoleinen! Upeeta!

Such a lovely day!

Yritys hyvä kymmenen | limited version

2006-04-20T09:01:00.000+03:00

Taas se nähtiin, yksin nukkuminen aiheuttaa painajaisia. Todella mukava herätä aamulla selkä hiestä märkänä, kun unessa on saanut panikoida, miksi Ihmissuhde on suuttunut ja kuunnella hänen kehuskeluitaan edellisestä tyttöystävästään. Senkin vuoksi oli kamala uni, kun sen edellisen tyttöystävän nimi oli sama kuin eräällä tytöllä, jota Ihmissuhde ilmeisesti ennen minua deittaili. Eivät tietääkseni seurustelleet, mutta jotain vispilänkauppaa oli. Tuonkin asian suhteen olisin mieluusti täysin tietämätön. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat kaivaa menneisyyttä ja tietää kaiken nykyisen kumppanin entisistä suhteista tai seksikumppaneista. Itse preferoin ko. asian suhteen tieto lisää tuskaa -linjaa; mitä vähemmän tiedän, sen parempi. Suurin piirtein tiedän edellisten suhteiden ajankohdat, ja siinä onkin sitten tarpeeksi. Ei muakaan missään mielessä huvita alkaa selostaa omaa kirjavaa menneisyyttä, kaikkia niitä ihmissuhdesotkuja ja turhanpäiväisiä sutinoita. En näe niiden mitenkään vaikuttavan tähän hetkeen, joten järkevämpää ajatella enemmän tulevaisuutta kuin menneisyyttä.

Tänään voisi yrittää lukea, vaikka edelleenkin evvk. Ulkonakin on niin masentavan sumuista, että sisälläkin parhaimmalta tekemiseltä vaikuttaa nukkuminen. Voisi vain nukkua ja nukkua. Kevätuupumus, perkele.

Laitetaan loppuun vaikka tuo blogikansaa riemastuttanut meemi, voidaan virheellisesti kuvitella että tässäkin postauksessa oli joku pointti.

HAASTE: Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan päiväkirjaasi ja katso, mitä sinulta kysytään.

Edit: Senkin moukat, mielikuvituksettomat moukat. Olenko muka luettavissa kuin avoin kirja, eikö mikään ole enää salaista???

;<

2006-04-19T18:55:00.000+03:00

Ostetaan annos motivaatiota ja parisuhteen ulkopuolista sosiaalisuutta.

Menee päin männynkäpyjä. Pääsykokeisiin lukeminen on täysin retuperällä, tainnut olla jo viime viikosta asti. Niinä harvoina päivinä kun jaksan raahautua sorvin ääreen, nukahdan kirjan päälle ja näen kiehtovia unia suihkussa vimmaisesti masturboimisesta tai kidnapatuksi tulemisesta. Äärimmäisen kiehtovaa, muttei edistä mitään piirun vertaa. Sosiaalityön pääsykokekirjaa lukiessa tuli taas kyseenalaistettua kiinnostaako ko. ala mua loppujen lopuksi karvan vertaa. Kirja on ihan ymmärrettävää eikä ainakaan vielä kovin pahasti mene yli hilseen, mutta taitaa se kuuluisa helvettikin jäätyä ennen kuin musta jotain fucking sosiaalitanttaa tulee. Kerrassaan lamaannuttavaa, kerrassaan epäkiinnostavaa. Tuntuu taas kaikki niin turhalta, ja jotenkin olen jo passivoitunut ajatukseen jälleen yhdestä opiskelupaikattomasta vuodesta, mutta erotuksena viime vuoteen on se, että täältä olen kuitenkin päättänyt lähteä litomaan. Vaihtoehtoina olisi lähteä ulkomaille haistelemaan uusia tuulia taikka hommata luukku, töitä ja nauttia avoimen yliopiston annista, kunnen tulee se helkkarin hieno ahaa! -elämys. Jotain luuserimaista tuossakin vain on, en pääse eroon ajatuksesta tuottaneeni kaikille -itselleni eniten- pettymyksen, kun taas heitän yhden vuoden hukkaan. Vaan saisipa uusia kokemuksia, ja hyvällä lykyllä selvenisi tosiaan ne pohjimmaiset intressit opintojen suhteen. Tai hankkiutuisi raskaaksi ja tehtailisi muutaman muksun. Ahaha.

Sosiaalinen elämäkin on kadonnut kuin pieru Saharaan. Oikeasti, missä mättää kun suht terve, 19-vuotias nuori nainen kuluttaa vapaa-aikansa joko tietokoneen edessä istuen, poikaystävän kanssa tai nukkuen? Missä ovat ne muut ihmissuhteet, joiden hoitaminen voisi olla pop tänäkin vuonna? Käsittämätöntä. Ei vain jotenkin huvita, nukkuminen huvittaa. Ihmissuhde huvittaa, vaan ei kaverit. Toki silläkin saattaa olla sormensa pelissä, että pääsiäinen meni lähes 24/7 kavereiden kanssa, mutta silti. Aika huonoa huijata itseään sillä, että päivät pitäisi lukea pääsykokeisiin (en lue) ja sen vähäisen vapaa-ajan (?!) voin hyvällä omatunnolla käyttää Ihmissuhteen kanssa. Selvä tasajako, johon ei muita mahdu. Ihan perseestä tämäkin.

Mistähän vielä voisin valittaa? Farkuista vilkkuu perse, mistään ei enää löydy Doven Summer Lotionia, tukka näyttää harakan perseeltä ja pankkitilin saldo virnuilee ylimielisesti ja rallattelee nollaa. Vahvasti menee, vaan menkööt.

Kauneinta aamua

2006-04-18T10:43:00.000+03:00

Voiko tiistaita aloittaa paremmin kuin muikistelemalla tyytyväisesti toisen kainalossa? Retorinen kysymys, kaikkihan me tiedämme tuohon jo vastauksen. Lämpöä ja läheisyyttä sateli pilvin pimein, lähestulkoon yliannostukseen asti. Ikävä on ollut selvästikin molemminpuolista, sen verran innokkaasti Ihmissuhdekin tunki kainaloon ja hyökkäsi kimppuun, kun toinen jalka oli vielä oven ulkopuolella. Tuntui niin ylitsevuotavan hyvältä olla toisessa kiinni, silitellä ja helliä. Vasta siinä loikoillessa tajusin, kuinka kovasti olinkin sitä kaivannut. Tuntuu pelkältä onnelta ja auvolta kuvitella, minkälaista olisi asua yhdessä ja saada päivittäin sitä fyysistä läheisyyttä ja kihertelyä. Nukahtaa joka yö toisen kainaloon... Fantsupantsua, jotten paremmin sanoisi.

Lieväksi häpeäkseni joudun myöntämään, että liian monena iltana ennen nukahtamista olen huvittanut itseäni erilaisilla mielikuvitusleikeillä. Sellaisilla... leikitään kotia ja eletään hattarassa -tyylisillä. Believe me, en ihan hevillä olisi uskonut kykeneväni moisiin lässyttelyihin, sen verran tiukasti on kuitenkin jalat maankamaralla. Siitäkin on vain joutunut lipsumaan Ihmissuhteen myötä. Maalaisjärki onkin tipahtanut kakkossijalle ja yhtäkkiä pää onkin täynnä kaikenmaailman höttöjä ja hattaroita. Ristiriitaisinta ja typerintä on saada jotain kiksejä ja viboja kuvitelmista, joissa olemme kihloissa ja asumme yhdessä. Kumpaakaan kun ei ole ihan lähiaikoina tapahtumassa. Molemmilla on sama asennoituminen kihloihin eli ymmärrämme sen juuri niin kuin se laissa on tarkoitettu. Lupaus avioliitosta ja muuta settiä. Tuota lupausta tuskin tässä iässä kannattaa antaa, mutta jotain kieroja kiksejä siitä silti saan. Vaan tokkopa tuollaisia mielikuvitusleikkejä missään on kielletty, itsellänihän ne idän eikä tulisi kyllä mieleen edes Ihmissuhteelle niistä kertoa.

Tulevaisuuden suhteen on vähän vaihtelevat fiilikset. Yhden käydyn keskustelun jälkeen siitä ei Ihmissuhteen kanssa ole sen kummemmin keskusteltu, mitä nyt eilen tuntui olevan tarpeen taito lukea rivien välistä. Saattaa toki olla täysin omaa illuusiota ja harhaa, mutta jotenkin kaikki ne yleisluontoiset puheet koskivatkin pohjimmiltaan meitä. Typerää kylläkin, jos nuoriherra niin ne puheensa tarkoitti, helpompaa kai se olisi ollut suoraan puhua ja esittää kysymyksiä. Nyt sitten sai miettiä, miten vastata ja reagoida, kun ei tiennyt oliko kyseessä täysin yleisluontoinen pohdiskelu vai oikeasti tässä nyt haen takaa sun suhtautumista meihin et niinku me oltais niinku tilanteessa x tai y -lehmä ojassa. Oli ne puheet mitä tahansa, varmistui se erilaisuus, mikä vallitsee suhtautumisessamme kaukosuhteiluun. Minulle se on enemmänkin melko ehdoton ei, kun taas Ihmissuhde näkee sen yhtenä toimivana suhdemuotona. Tuntuu äärimmäisen pahalta edes ajatella, että syksyllä tilanne olisi se, että edessä olisi joko eroaminen tai kaukosuhde. Varsinkin, kun se kaukosuhde tässä tapauksessa saattaisi tarkoittaa useammam sadan kilometrin välimatkaa. Ja jos sitä pitäisi kestää koko opiskelun ajan... Ei, ei onnistu. En pystyisi, en todellakaan. Parempi jättää miettimättä, ei kai sitä edelleenkään tässä vaiheessa pidä miettiä taikka suunnitella. Antaa syksyn tulla omalla painollaan.

Postauksen päätökseksi kerrottakaan Poets of the Fallin uusimman olleen pienoinen pettymys. Toivottavasti levy aukeaa useamman kuuntelun jälkeen, koska muuten pettymykseni vuotaa yli äyrien.

Pörinää...

2006-04-17T13:22:00.000+03:00

Perkeleen Blogger, selvästi jotain muokkauksiani vastaan. Pohjan sentään suostui vaihtamaan, tuo vaalea oli sittenkin ihan liian pirteä, mutta linkkilista lukemiini blogeihin ikään kuin kusi reisille. Ei väkisin sitten, saatana. Suosikkilistalle päässeiden määrä on alusta asti ollut noususuhdanteinen, päälle parikymmentä blogia tulee melkein päivittäin tiirailtua. Syvästi pahoittelen kyvyttömyyttäni kommentoida, vaikka tiedänkin kuinka kiva niitä kommentteja on lukea, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Step by step yritän parantaa tapani, ihan vaikka näin kevään kunniaksi.

Eiliseen postaukseen en sen kummemmin jaksa enkä halua palata, ahdistaa liikaa lukea omia tuotoksiaan. Helpompaa kerralla purkaa ulos, ja jättää se siihen. Kai tuo jonkinlaista itselleenvalehtelua on, pystyy kuvittelemaan ettei tuo olekaan totta, kun tänään kuitenkin on parempi päivä. Petollisia tällaiset päivät, ei se paska mihinkään katoa, vaikka se yhden päivän ajan kuorrutettaisiinkin sokerilla ja hunajalla. Siellä se on ja pysyy, romahdus tulee taas korkealta ja kovaa, jos liian pitkäksi aikaa unohtuu kuvittelemaan kaiken olevan hyvin. Kyllä se viikonloppu sieltä taas tulee, ei tässä olla vielä viimeistä riitaa kuultu. Vituttaa sekin, etten pysty pysymään niin kovana kuin haluaisin. En halua katua sanojani, en halua tuntea syyllisyyttä, että sanoin niin ja näin. Tottahan se on, välimme äitini kanssa eivät koskaan ole olleet kovin hyvät, eivät ainakaan pitkiä aikoja putkeen. Mieluummin minä isän kanssa asun ja elän kuin elän jatkuvasti naama norsunvitulla ja räjähdysalttiina. Puhumattakaan siitä, etten jaksa katsella äitini juomista. Pesen mieluusti käteni koko ihmisestä ja hänen juomisestaan, paskat nakkaan vaikka hukkuisi siihen kolmoskaljaansa. Säälittävä juoppo, jollaista minusta ei koskaan tule.

Ihmissuhteen näen tänään, ja jostain käsittämättömästä syystä vatsanpohjaa kutkuttaa ja perhoset lentelee. Juuri sellainen jännitys ja kutina, jonka aikana ei voi syödä tai tehdä muuta kuin tuijottaa kelloa. Samaan aikaan hyvin miellyttävä ja epämiellyttävä tunne. Suihkussa ja peilin edessä on tullut vietettyä enemmän aikaa kuin lauantai-iltana ennen viihteelle lähtemistä, enkä ole puoleksikaan valmis. Periaatteessa menee hukkaan moinen tälläytyminen ja yritänpä näyttää normaalia nätimmältä -ihkuilu, kun enemmän Ihmissuhde pitää kuulemma meikittömästä ilmeestä. Järjenvastaista, sen verran kaukana on luonnonkauneus. Samapa tuo, tuleepahan itselle mukava olo, kun tietää näyttävänsä nätiltä. Vaatteisiin ajattelin panostaa sen verran, että ovat mahdollisimman helposti riisuttavia. Kylpytakki voisi olla kaikista ideaalein vaihtoehto. Yli viikon ajalta saamatta lämpöä ja läheisyyttä, vaadin sitä siis ylenpalttisen paljon tulevan illan, yön ja päivän aikana.

Olisi jo ilta!

Aloitus

2006-04-16T12:59:00.000+03:00

Voisin säveltää laulun tästä helvetin ahdistuksesta, joka on taas pauhannut eilisestä asti. Tilanne kotona on edennyt siihen pisteeseen, etten enää halua enkä pysty olemaan täällä. Eilen piti ensimmäistä kertaa lähteä pakoon, mietin jo jotain yöpaikkaa itselleni. Kotiin päädyin, pyörimään omassa sängyssä hengenahdistuksessa ja jonkinsorttisessa paniikkikohtauksessa aamuyöhön asti. Mahassa on raskas musta kivi, joka painaa ja painaa ja painaa.

Tähän tilanteeseen päästään, kun saman katon alla asuu eroon päätynyt pariskunta. Johan tuota ilouutista on jo useampi vuosi odotettu, sen verran pahoja ne huonot ajat ovat olleet. Olen odottanut ja toivonut, mutta nyt vasta vanhempanikin tajusivat asian. Tässä saatanan talossa ei kellään ole enää hyvä olla. Minä olwn se väliinputoaja, se jonka tehtävänä on toimia viestinvälittäjänä, kun he eivät keskenään voi puhua. Minullehan saa toista haukkua, enhän minä ole kuin teidän molempien lapsi. Repikää kahtaalle, kyllä minä kestän ja singun.

Äitini on alkoholisti, viinaanmenevä huora. Viikonloppu alkaa perjantaina ja sunnuntainakinhan voi vielä ottaa. Pulloja voi piilottaa, korvansa ja silmänsä voi sulkea. Kuka lapsi ei haluaisi saada äidiltään keskellä yötä viestejä, joissa toivotaan ja odotetaan kuolemaa, ei tarvitsisi olla taakkana teille tai isällenne. Kukapa ei haluaisi nähdä äitiään naama mustelmilla, kun on kännispäissään kompuroinut. Kukapa ei haluaisi herätä aamuyöstä siihen, että isä joutuu lähtemään autolla etsimään äitiä, kun äiti on humalassa suuttunut ja lähtenyt hortoilemaan. Kukapa ei haluaisi kuulla seuraavana päivänä huutoa, kuinka äiti on löytynyt läheiseltä uimarannalta sammumispisteessä. Kukapa ei haluaisi tuon olevan pelkkää arkea.

Vihaan äitiäni, halveksun ja syljen päin naamaa. Hänelle alkoholismi ei ole mikään sairaus, oma valinta ja selvästi harkittu ja hyvä sellainen. Haluaisin oksentaa ulos kaiken sen halveksunnan, kaiken sen vihan ja katkeruuden, joka on jo vuosien ajan kasvanut sisälläni. Sanominen ei auta, turpa kiinni kun ei tässä mitään ongelmaa ole. Eipä kai, eihän tuosta ulkopuoliset juurikaan tiedä. Piilottelen ja suojelen, meidän perhehän on yhtä hyvä kuin kenen tahansa muun. Sisältä pelkkää mätää ja mustaa, mutta ulkokuori kiiltää eikä suurempia rakoile. Sitä oppii jo yllättävän pienenä, mitä asioita ei sovi muille sanoa tai näyttää, ne kuuluu vain perheen sisälle eikä niitä muiden silmissä ole edes näkymässä, olemassa.

Enää en tähän pysty, en jaksa. En todellakaan tiedä, miten tässä tilanteessa jaksan olla, eihän tähän muutostakaan ole vielä tiedossa. Erotaan vain, mutta ei kai siinä muutossa mitään kiirettä ole. Riidellään ja tapellaan ja satutetaan toisiamme. Seuraavan riidan myötä lähden, en enää keksi muita vaihtoehtoja. Jos he eivät osaa laittaa stoppia riitelylleen, en voi päästä siitä eroon muuten kuin lähtemällä karkuun. Karkuun omasta kodistani. Kodilta tämä ei ole tuntunut enää pitkään aikaan, ei kodissa kuulu tuntua näin pahalta. Viime aikojen tapahtumat ovat vakuuttaneet siitä, että viimeistään syksyllä on päästävä täältä pois. Kotoa ja tästä kaupungista, mahdollisimman kauas. Surullista, kuinka vanne sydämen ympärillä hellittää, kun ajattelenkin asiaa - kauas omista vanhemmistani. Enää en tätä paskaa niele, enää en tunne velvollisuutta siihen vain, koska kyseessä on kuitenkin omat vanhempani. Minun ei tarvitse heidän ristiään kantaa, minun ei tarvitse tuntea häpeää heidän teoistaan ja valinnoistaan. Äitiini voisin katkaista välit kokonaan. En pysty näkemään tilannetta, jossa voisin tuntea rakkautta, voisin antaa anteeksi ja unohtaa tämän katkeruuden. Anteeksi en anna enkä unohda. Kaiken hyvän tilalle on tullut vain halu satuttaa, loukata sanoilla ja jopa fyysisesti. Jospa se saisi heräämään, ravistaisi pois tuosta ylenpalttisesta itsekkyydestä, jossa minulla ja veljelläni ei ole pienintäkään sijaa.

Ehkä tässä oli tarpeeksi aloitukseksi. Vielä en ihan kaikkea pysty käsittelemään, kaikki sanat eivät vielä kohtaa paperia.

2006-04-14T17:48:00.000+03:00

Haha, taukoa kirjoittamisessa. Paskanmarjat, sanon minä. Eipä sekään kauaa kestänyt. Onhan sisällöttömän paskan ulostaminen näytölle näppäimistön kautta niin vallan mukavaa ajankulua, varsinkin jos on näin herran vuonna 2006 perjantai-iltapäivänä hieman pääsiäispöhnässä. Suoranaista krapulaa ei ole, aamulla tosin oli tapposärkyä pääkopassa, mutta sekin haihtui. Nyt on vain jäljellä täydellinen ajattelemattomuus ja jumitus, mikään prosessi ei nyt oikein etene. Suihkuunkin on pitänyt suunnistaa jo parin tunnin ajan, mutta perkele, kun sinne on niin pitkä matka. Saattaa vieläpä hukkua, jos ei jaksa suutaan sulkea.

Pääsiäisriehat roihahti täyteen liekkiinsä jo eilen, ja mitä ilmeisimmin tänään olisi tarkoitus jatkaa. Alkon kassaan räpsähti ihan järjetön summa rahaa, kun minä ja ystäväni päätimme varmistaa, että nestetasapaino ei ainakaan hevillä pääse järkkymään. Oikeasi, niin rutosi viinaa, että heikkolahjaisempaa hirvittää. Tosissaan olisi syytä kriittisellä silmällä katsastaa omaa alkoholinkäyttöä, varmasti jossain piireissä ylittää jo sen rajan, jolloin muuttuu ongelmaksi. Vaan koskaan en olekaan sanonut sylkeväni kuppiin, pystyn kyllä kevyesti juomaan pöydän alle miehen jos toisenkin. Don't get me wrong, en tuota minään ylpeilynaiheena pidä, kauhistuttavaahan tuo on. On sillä silti joskus rispektiäkin haalittu, kun poikaporukassa on suu auki mollotettu, kuinka tyttöön voi upota snapseja yksi jos toinenkin. Ja mikäpä onkaan sen mukavampaa kuin hieman nauttia viisasten juomaa mitä parhaimmassa seurassa, istua iltaa ja turista paskaa.

Ihmissuhdetta on ihan hirvittävä ikävä, ikinä ennen kokenut näin riipaisevaa ikävää. Näkemisessä on useamman päivän tauko, joka tulee jatkumaan viikonlopun yli ja... tiukkaa tekee. Variksetkin nauraisivat, jos tietäisivät kuinka tämäkin kovanaama joutui tirauttamaan kyyneleen jos toisenkin, kun tuntui niin pahalta. Jossakin määrin jopa hieman huolestuttaa tällainen nyyhkiminen, ei tässä kuitenkaan mene maksimissaan kuin puolitoista viikkoa ilman näkemistä. Eihän tuo nyt ole aika eikä mikään. On! Haluttaisi vain käpertyä toisen viereen ja olla lähekkäin, sylikkäin. Vaikka vannoin ja vakuutin pysyväni kaukana puhelimesta ja vältteleväni loppuun asti ikävöimisviestejä tai muita nyyhkypyyhkyjä, sorruin. Pakkohan se oli, iski niin ikävä. Ikivihreiden rakkauslaulujen kuunteleminen ei nyt yhtään auta, varsinkaan kun tavallista ikävää lisää krapulainen tarve saada lämpöä ja läheisyyttä.

Täysin avoimesti ja rehellisesti en silti uskalla myöntää, kuinka ikävä tosissaan on ja kuinka oikeasti olen niin ihkupihkuihastunut. Täytyisi ilmeisesti saada mustaa valkoisella -takuutodistus siitä, että Ihmissuhde tuntee yhtä vahvasti. Enhän mä muuten ala lepertelemään ja ihastelemaan, menettämään kasvojani. Jos hän tekee sen sensin, minä voin tehdä perässä. Tiedän kyllä, että tuo kaatuu omaan typeryyteensä; en mä aina voi olla se osapuoli, joka odottaa toisen tekevän ja sanovan kaiken ensin, jotta minä voin sitten perässä turvallisin mielin aukaista sanaisen arkkuni. En vieläkään pysty, uskalla täysin heittäytyä tunteiden vietäväksi, on turvallisempaa odottaa toisen tekevän ensin niin. Ihmissuhde ensin heikoille jäille.

Sipei mulle nyt heti kiitos.

Crashing down...

2006-04-12T19:33:00.000+03:00

Kylläpä taas tuntuukin pitkästä aikaa kaikki menevän päin vittua. Johan tässä jo kauan hyvin menikin, ei sovi tottua moiseen harhaan. Jossakin vaiheessahan sitä paskaa taas skipataan niskaan.

Onneksi suihkussa ei kukaan näe kyyneleitä.

Tauko

2006-04-10T09:47:00.000+03:00

Aivot narikassa, onhan sentään maanantai. Käynnistyminen taas ihanan hidasta enkä varmaan tule suihkuunkaan pääsemään ennen puolta päivää. Lukeakin pitäisi, mutta runoanalyysien väkertäminen ei juurikaan kiinnosta, puhumattakaan josain teoriasta, jota lukiessa saa pitää tietosanakirjaa vieressä. Tällä viikolla pitäisi saada viimeinen pääsykoekirja, toivon mukaan motivaatiokin pompsahtaa ihan uusii lukemiin sen myötä. Nyt ainakin odotan kirjaa innolla, pääseepähän lukemaan jotain ihan uutta. Tiedän, että pitäisi taas terottaa itselleen mieleen, minkä takia luen ja minkä takia voisin lukea enemmänkin. Päästänyt vaan taas itseni lipsahtamaan siihen, että välillä voi ottaa rennomminkin. Ei vain huvita, ja sehän ei sovi, mikäli tosissani mielin opiskelemaan päästä. Jotenkin pitäisi vain potkaista itseään perseeseen... jos jaksaisi.

Nää. Kirjoittaminenkin alkanut tökkiä täydellä teholla, suollan pelkkää sisällötöntä paskaa, jossa postaukset eivät mitenkään eroa toisistaan. Ehkäpä otan tämänkin suhteen aikalisän.

Ei naurata

2006-04-09T20:23:00.000+03:00

Käsittämättömän outo olo, itkuinen. Yön aikana kehitin jostain itselleni infernaalisen tukkoisuuden, jonka vuoksi haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Ilmeisesti tuo yhdistettynä johonkin yleispätevään ärsytykseen saa aikaan sen, että itkunpoikanen tuntuu koko ajan olevan tuloillaan.

Ärsyttää sekin, että piti eilenkin mennä törmäämään RP:hen. Tai no, sattumaahan se tietenkin oli, mutta jäi silti taas kaihertamaan. Pakko se on myöntää, sillä miehellä on joku äärimmäisen ihmeellinen side muhun. Ei mun päässä nyt mikään ilosointuinen gospel-kuoro laulamaan ala tai vatsa täyty perhosista, mutta jotain kummia viboja muutamankin sanan vaihtaminen synnyttää. Ei tarvitse edes niitäkään, riittää että herra saapastelee näköpiiriini. Alkaa vähitellen ärsyttää tuo, en todellakaan jaksa tätä paikallaan pysymistä ja siirapissa juoksua, jota RP tuo mukanaan. Kerta kerran jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen. Tätsin päätöntä, siis täydellisen surkeaa. Että missä se maailmankuulu järki ja logiikka piilee tässä? Miksi vikisen ja vingun, vaikken sitä haluakaan? Miksen vain voi lopettaa tätä, koska tässä ei ole mitään järkeä, en saa tästä mitään iloa, en halua edes koko ihmistä, itseasiassa koko ihminen on aika mitäänsanomaton? Mitä mä en nyt tässä ymmärrä?

Huokailuttaa.

Kaipaisin kipeästi lämpöä ja läheisyyttä, mutta valitettavasti ajankohta hieman kusee. Hellyyttä ja halauksia saan vain omien käsieni kautta, eivätkä ne todellakaan yhtä paljoa lämmitä kuin Ihmissuhteen syli. Voi surkeutta, siipi todellakin maassa

2006-04-08T18:48:00.000+03:00

Hieman vaihtelua normaaliin lauantai-iltaan; juon illan ensimmäistä valkovenäläistä seuranani äiti ja äidin työkaveri. Jotten aivan leimaantuisi nolifeksi, saanen toivottavasti myös muutaman ystävän tänne istumaan iltaa, tosin melko kevyesti. Joku raja siinäkin, kuinka lärveissä kotonani ja tässä seurassa olen. Ystävät toki ovat asia erikseen, ja tästähän vasta haetaan vauhtia varsinaista illanviettoa ajatellen.

Illan luonto-osia koskee tänään ihmisen seksuaalisuutta. Älkää siis, lapset, säikähtäkö, jos pursuatte lisääntymishaluja neljän vuorokauden sisällä tapahtuneen aktin jälkeenkin, minulla se ainakin on hyvin normaalia.

Panettaa. Lähden saunaan.

Edit: Hulvaton vaara käsittää yksi kohta postauksestani väärin. Mhehe.

Nothin' more

2006-04-08T13:43:00.000+03:00

Miten ihminen voikaan olla näin ihastunut?

2006-04-07T13:16:00.000+03:00

Alkaa tosissaan loppua huumorintaju. Jälleen kerran todettu huonoksi yhdistelmäksi samanaikainen loma äidin kanssa, tosissaan alkaa päässä kärytä. Minnekään ei pääse ilman, että äidin pakkomielteenomainen sormien naksuttelu ja päin persettä laulaminen kantautuu korviin. Puhumattakaan siitä ainaisesta tee sitä, tee tätä, ole yksi vitun työjuhta -laulannasta. Hetkeäkään ei saa perseellään istua, vaan koko ajan pitäisi olla jotain tekemässä, saatana. Onhan se surkeaa, ettei aikuisella naisella ole tuohon ikään mennessä kerääntynyt minkäänlaista ystäväverkostoa, mutta mitenkäänhän se ei tee musta tilivelvollista viihdyttämään ja kuuntelemaan paskaa läppää jatkuvalla syötöllä. Toisaalta en kyllä tipan vertaa ihmettele, miksei niitä kavereita löydy muussa kuin työkavereiden muodossa. Aiemmin sitä en ole tajunnut, mutta sitä yllättäen iän myötä viisastuu; äidillä on tapana ylentää itsensä alentamalla muita. Prototyyppi ihmisestä, jonka on ihan pakko päästä sivaltamaan sanan säilällä, jos vain pääsee tilanteeseen, jossa toisella menee jotenkin itseä huonommin. Kyllähän se oma jalusta kasvaa, kun pääsee toitottamaan, kuinka mitä minä sanoin ja kuinka sinun nyt vain olisi pitänyt tehdä niin kuin minä sanoin. Aivan raivostuttavaa, raivostuttavammaksi sen tekee se ylimielinen virne, joka tuntuu liimaantuneen tuon naisen kasvoille. Ihan saatanan ärsyttävää, mutta selittääpä sen kaverittomuuden. Turha silti olettaa, että multa löytyy jotain intressejä yhtäkkiä hypätä huonosta äiti-tytär-suhteesta johonkin kaveruuteen, se ei hetkeä pidemmälle kanna. Välienkin takia olisi elintärkeää saada oma kämppä, pelkkä äidin läsnäolo ja oman rauhani häiritseminen saa mut nousemaan aamulla sängystä väärällä jalalla ja naama norsunvitulla. Menee perseilyksi kaikki, vaikkei mitään konkreettista syytä ärsytykseen olisikaan. Riittää, että toinen on olemassa.

Niin juu, Jansulle kiitokset kommentista. Hienoa, jos kirjoitukset jotenkin sävähdyttää tai muuten... jotain. Aina plussaa, jos kirjoitukset jotain ajatuksia tai tunteita herättää. Vähän niin kuin ei ole olemassakaan huonoa julkisuutta.

Näin jälleen äärimmäisen kiehtovaa unta, joka on sivulauseessa pyörinyt nyt mielessä. Olin ulkomailla, Havaijilla tai jossain. Matkaseurueena oli hillitön tyttöjengi, vanhemmatkin kyllä olivat jossain. Niin, he olivat jo hotellihuoneessaan, kun taas tytär oli tapojensa mukaan heti valloittamassa baaria. Ihmissuhdekin oli samassa kohteessa, pyöri jossain lähistöllä, vaikkei hän kertaakaan unessa vilahtanut. Join drinkkejä ja humalluin, ja yhtäkkiä tajusin RP:nkin seisovan vähän matkan päässä. Uni päättyi siihen, että seisoin baaritiskin edessä ja katselin häntä. Päänsisällä kävi taistelu Ihmissuhteen ja hänen välillä, kumman mukaan lähden. Päätöstä ei syntynyt, vaan heräsin. Harmillista, olisi kai tuostakin voinut jotain maallikkotulkintaa väkertää, mitä ESOM alitajunnassaan todella haluaakaan. Ulkomaille, sanon minä. Haluan ulkomaille ja olla villi ja vapaa. Kuinka hienoa olisikaan lähteä tyttöporukalla kunnon hummailulomalle, ottaa ilo irti korkojen kera. Ja kyllä, tässä tapauksessa ne korot tulisivat vieraiden miesten ja uusien kokemusten muodossa. Huolettomia irtosuhteita, enemmän ja vähemmän vakavaa pelehtimistä. On niin paljon kokematta ja kokeilematta, mutten haluaisi Ihmissuhdettakaan ns. uhrata niiden vuoksi. Hänen kanssaan on hyvä olla ja kaikki on ihanaa, mutta toisaalta olisi niin mukavaa kokeilla muutakin. En mä halua, että Ihmissuhde jää viimeisekseni, en mä ole vielä tarpeeksi kokeillut siipiäni, en minkään saralla. Tiedä sitten, kuinka kesällä alkaa kuumottaa uudet nummet ja laitumet, johan tämä kevätkin saa mielialat liitelemään ihan uusissa sfääreissä. Tai siis panettaa, panettaa ihan hillittömästi. Sori nyt vaan tämä karkeus, mutta kun nyt on saavutettu tuon suhteen täysin uusi taso eikä se jää nytkään huomaamatta. Salarakas-operaatio hyrähtää käyntiin hyvinkin pian ellei Ihmissuhde laita tikkua ristiin.

Arskakin paistaa sen verran kiitettävästi, että blogikierroksen jälkeen on lähdettävä istumaan terssille. Siis omalle terssille, siihen ei ainakaan vielä ole mahdollista liittää minkäänlaista alkoholitarjoilua. Valitettavasti.

2006-04-06T17:01:00.000+03:00

Hohhoij. Muiden blogien lukeminen on petollista touhua, saa oman elämän vaikuttamaan jotnekin ihan käsittämättömän tylsältä. Muiden blogittajien sääkin on varmasti parempi, oon ainoa, jonka maailmassa sataa lunta. Huhtivitunkuussa, kun pitäisi vähitellen olla jo kevät. Mihin on kadonnut kaikki sisältö elämästäni, missä vaiheessa kaikki muuttui näin tylsäksi? Mulla on torstaikriisi, perkele. Kukaan ei tekstaa tai soita, kukaan ei kaipaa. Kukaan ei pyydä treffeille, luonnollisestikaan. Deittailukin tuntui ennen niin paskalta, mutta kummasti sekin on muuttunut joksikin hienoksi ja kaihoamisen arvoiseksi. Uudet housut ja toppikaan ei saanut mielialaa kohoamaan, makaavat surullisen näköisenä pussissa keskellä lattiaa. Näytän paskalta verkkareissani, ja tukallekin haluaisin tehdä jotain. On niin TYLSÄÄ. Kaveritkin on jossain perseessä eli illallakaan ei pääse edes kantikseen istuskelemaan. Möllötän kotona ja rapsutan korvalehtiäni. Ei huvita edes kirjoittaa, ei ainakaan itselleni. Kelles sitten? Kehittäisi vaikka ajankuluksi jonkun persoonallisuushäiriön, voisin olla kirjeenvaihdossa toisen persoonani kanssa. Säästyisi postimaksuissakin. Ei muuta tekemistä kuin lukea ihan käsittämättömän surkeaa mukanokkelaa sinkku-kirjaa, joka on niin syvältä, että tulee melkein kurkusta ulos. Syön suklaata samalla ja luonnollisestikaan en laihdu yhtään yhdenkään suupalan myötä. Huonekin on niin saatanan sotkuinen, että saisi joku tulla siivoamaan. Haluttaisi seksiä, muttei ole tiedossa. Otan jonkun perkeleen salarakkaan, mielellään työttömän sellaisen, joka on kanki kovana jo ajatukseni voimalla. Äidilläkin on joku saatanan pakkomielle tuottaa koko ajan jotain ääntä, katkon kohta nuo sormet ja heitän roskiin. Haluan läppärin, jotta voin olla vielä enemmän nörtti, maata sängylläni läppäri valtavan vatsani päällä, kirjoittaa juuri tämänkaltaista turhaa roskaa, jonka järkevämpi jättäisi postaamatta. Vaan mullapa onkin niin tylsä ja sisältököyhä elämä, että joudun repimään pienenpientä iloa juuri tällaisista turhuuksista. Helvetti.

Ostakaa elämä, sisustus oman mielen mukaan.

One down

2006-04-06T15:30:00.000+03:00

Ammattikorkeat ruksittu pois to do -listalta, vihdoinkin sain väkerrettyä haun. Olihan se nyt työn ja tuskan takana, sen verran harvoinhan tässä tietokoneella aikaani vietän. Viimeiseksi vaihtoehdoksi laitoin kotikaupungin oppilaitoksen, sen verran vähän löytyy intoa jäädä tänne. Sitäpaitsi kyseinen opinahjo on suhteellisen surkea, sen varjolla jääminen tänne vielä seuraavaksi kolmeksi vuodeksi tuntuu huonommalta vaihtoehdolta kuin hammastikulla kynsien alle tökkiminen. Voin muutenkin heittää villin veikkauksen siitä, että jos niin nyt kuitenkin kävisi, olisi porukoista suorastaan järjenklyhää hommata oma luukku, kun saisi kotona asua ilmaiseksi. Jo vain, tottakai, mieluustihan mä tänne vielä muutamaksi vuodeksi jään. Dream on. Tiedän, ettei se opiskelijan arki mitään juhlaa ole, varsinkaan kun ei ole tarjolla sitä helpottavaa pappa betalar -elatussysteemiä, mutta mieluummin syön pelkkää riisiä ja nautin omasta yksityisyydestä kuin mätän kunnon kotiruokaa ja menetän hermoni huutojen ristitulessa. Ei tarvitse kahta kertaa miettiä, kummasta mieluummin tingin. Oma kämppä, mitä luksusta. Kyllä sen myötä aukeaa paratiisin ovet; ei peräänitkeviä tekstiviestejä ja muista ilmottaa, jos et tule kotiin yöksi -vaatimuksia, ei valituksia lattialle siirtyneestä vaatekaapin sisällöstä, ei huonoa omatuntoa tupakanhajusta. Tiedostan toki, että tämäkin on kaksipiippuinen asia; ei myöskään täyttä jääkaappia, ei autoa, ei ketään odottamassa valmiin ruoan kanssa, ei pöydälle jätettyjä voileipiä, kun römyän aamuyöstä kotiin. Mutta juhlaa se silti tulee olemaan. Oma koti, oma onni.

Pääsiäinenkin olisi kohta. Eipä ole sen kummempia suunnitelmia, melko rauhallisesti varmaankin menee. Ilmeisesti kai pitäisi tuntea jonkinsorttista pettymystä ja varpaisiin tuijottelevaa häpeilyä, kun ei todellakaan mielessä ole minkäänlaista humppalomaa Levillä tai vastaavaa. Lähipiiristä löytyy useampi sinne suunnistava ihminen, ja sinne edes ajatuksissaan haluamattomat ihmiset herättää ihmetystä. Pahoittelen, mutten koskaan ole ymmärtänyt, mitä ihmeellistä jossain hiihtokeskuksissa on. Laskeminen kiinnostaa vähemmän kuin käpy perseessä eikä ne after skit nyt niin hienoja ole, että naama kuolasta märkänä sinne kouhkaisin heti, kun almanakasta löytyy vähänkin pidempi loma. Huvittaa se meininki, ihmiset pörrää samalla mentaliteetilla kuin ulkomailla - ei tätä vähän niinku lasketa, kun ei olla kotona eikä kukaan tunne joten joo otetaan vaan se toinenkin kossupullo ettei vain lopu kesken. Aivot vain narikkaan, ei tätä enää kotona ajatella. Kiitos, mutta jätän väliin. Olen jo saanut oman osani tuosta. Ja sitäpaitsi, mitä iloa nyt olisi lähteä 'ulkomaille', kun ei siellä saisi pörrätä miten sattuu... ;)

Olisit hiljaa, jos ei ole mitään fiksua sanottavaa.

2006-04-05T20:00:00.000+03:00

Aikaisempi vitutus on lieventynyt hiljaiseksi turhautuneisuudeksi ja kärttyisyydeksi. Viimeiset vitutuksen rippeet ja negatiiviset energiat meni huokailuun ja ääneen kiroilemiseen ihmisten käsittämättömän järjenjuoksun vuoksi. Siis oikeasti, ketä kiinnostaa vitun vertaa joku kissoille omistettu blogi?! Ei pahalla, mutta jotenkin ei käy järkeen, että normaalilla järjellä varustettu aikuinen ihminen omistaisi blogin kissoilleen, jeesus soikoon. Meidän Minni sitä ja tätä, tai vielä pahempaa: tässä minä sitten köllöttelen kauniina kevätpäivänä meidän olohuoneen ikkunalaudalla ja odottelen emäntää, josko saisin vaikka kermaa. Voi vittu, jotten paremmin sanoisi. Kaikki toki tyylillää, kaipa jollekin toimii sopivana rentoutumiskeinona sukeltaa kattinsa sielunelämään, personoitua siksi lankakerällä leikkiväksi kissaksi. Like, what ever. Kieroa ja epänormaalia se silti on. Samaan ymmärtämättömyyden syssyyn menee kaikenlaiset neulontablogit, tosin niiden suhteen myönnän olevani niin sanotusti takapajulainen. Täytyy niissä kai olla jotain minun aivokapasiteettini ylittävää hohtoa, kun niitä tursuaa joka paikasta. Kerran vapaa-ajalla yrittänyt väkertää ihan helvetin rumaa kaulaliinaa, mutta yllättäen sekin jäi kesken, taisinpa jopa purkaakin sen. Sanokaa mitä sanotte, mutta puikot, kutimet sun muut härpäkkeet sopii paljon paremmin mummoni ikäisille. Sama neuloa kaunareita katsellessa.

Huoh. Täysin turha ja paskaakin paskempi postaus. Jotenkin vain niin turha ja paskaakin paskempi olotila. Valun varmaan kohta viemäriin.

Fustraation katkua

2006-04-05T09:28:00.000+03:00

Jokseenkin taas kypsyttää kaikki opiskeluihin liittyvä. Eniten, kiitos vain, kaikki saatanan kysymykset ja huokailut ja silmien pyörittelyt, kun kerron kyllä hakevani sinne sun tuonne, mutten silti varmasti osaa sanoa, mikä kiinnostaa. Juu, olen kyllä pitänyt välivuoden, mutta missään kirkossa ei tietääkseni ole kuulutettu, että sen myötä aukeaa taivaan portit ja yhtäkkiä onkin selvää pässinlihaa, mitä haluaa tehdä ja opiskella. Tai sitten olen vain poikkeuksellisen tietämätön ja typerä ihminen, forgive me. Edes kotoa ei mitään tukea tai kannustusta kannata odottaa, ei ainakaan mitään sun pitää vaan keksiä, mikä kiinnostaa/ kuka sen tietää ellet sinä? -sontaa parempaa. Vittu, palaa taulu. Kuvitteleeko ihmiset oikeasti, että mä tarkoituksella olen näin tietämätön ja epävarma kiinnostusteni suhteen? Että musta on jotenkin vitun hienoa ja hauskaa huomata välivuoden olleen yksi perse, hyödytön sellainen, eikä mikään ole sen selvempää kuin viime vuonna? Vetäkää, kuulkaas, vittu päähänne ja sukeltakaa. Kysymykset ei todellakaan auta yhtään, tietämys ei kasva sitä mukaa kuin kysymykset yleistyy.

Varmasti on hirvittävän vaikeaa ymmärtää tällaista, varmasti jos itselle on jo kohdussa selvinnyt, että sitä ja tätä tulen isona tekemään, siinä on unelma-ammatti. Kun vastapainona löytyy sitten ihmisiä (tai ihminen, vittu), jotka eivät kerta kaikkiaan vain tiedä, mikä kiinnostaa. On täysin epäselvää, kaikki on samalla harmaalla lähtöviivalla. Tykkään piirtää ainakin joskus, mutten ole tarpeeksi hyvä siinä. Psykologia on mielenkiintoista, mutta jotkut osa-alueet menevät kiinnostuksessaan pikkukivienkin alle. Tykkään lukea, mutta tekstin tuottaminen ei ole siirtynyt vieläkään teoriasta käytäntöön. Minusta ei ole lastentarhantädiksi, ei opettajaksi, ei lääkäriksi, ei arkkitehdiksi, ei vittu ilmeisesti miksikään. Parhaiten taitaa luonnistua tässä epätietoisuudessa vellominen, paineiden kerääminen siitä, kuinka epäonnistunut yksilö olen, kun en tiedä mitä haluan. Ei ole visioita, vittu.

Saatanan saatana, kylläpä vituttaakin. Taidankin lähteä vintille, käydä lähikaupan kaljahyllyn kautta.

Sokkerii

2006-04-04T17:23:00.000+03:00

Jälleen vaihtelua blogin ulkoasuun, ihan vielä en ole niin hattaroitunut, että sen ihkupihkuvaaleanpunaisen pohjan valitsisin. Jos omaa osaamista olisi enemmän, voisi värkätä jonkin persoonallisen pohjan, mutta johonkin se munkin nörttiys tyssää. Kykenen toki istumaan koneen edessä lukemattoman pitkiä aikoja, mutta mitään hyödyllistä harvemmin saan aikaan. Nytkin toki olisi fiksua tehdä aaämkoo-haku, mutta nääh. En siinä kuitenkaan kovin pitkälle pääsisi, kun vasta ykkösvalinta on selvillä, loput onkin sitä turhankin tuttua, harmaata aivomössöä. Liian paljon päätöksiä tehtävänä, ei näin keväällä sellaiseen riitä energiaa.

Näin viime yönä vähemmän mukavaa unta; petin Ihmissuhdetta jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Takaraivossa moraalinvartija huusi suoraa huutoa ja tajusin, kuinka väärin teen, mutta silti jatkoin pelehtimistä. Jatkoin ja jatkoin ja jatkoin, vaikka koko ajan panikoin kiinnijäämistä. Kuinka ennen Ihmissuhdetta olikaan helppo suhtautua niin kevyesti pettämiseen, eihän sitä tapahdu niin kauan kuin toinen ei siitä saa tietää... Mieli kyllä muuttunut tuon suhteen. Siinä mielessä olen asian suhteen edelleen samalla linjalla, etten pettämistilanteeseen joutuessani haluaisi tietää tapahtuneesta, enkä myöskään itse kertoisi. Kertonut. Ihminen tekee virheitä, ja jos siitä vieraan naisen/miehen vierestä noustuaan tajuaa, minkä kardinaalimokan on juuri tehnyt ja helvettikin saa jäätyä ennen revanssia, ei ole tarvetta kertoa asiasta kumppanille. Tietyllä tavalla minulle yhtä itsestäänselvä asia kuin teille, jotka ehdottomasti kertoisitte ja haluaisitte tietää. Ihmissuhteen myötä on pitänyt opetella ajattelemaan objektiivisesti, miten se teorian saisi kivuttomasti solahtamaan käytäntöön. Suuret puheet ovat muuttuneet pieniksi teoiksi. Tiedän tehneeni virheitä ja pahoja asioita tämän suhteen aikana, mutta tiivis yhdessäolo on tehnyt tehtävänsä; Ihmissuhde on uinut ihon alle. Saatan ajoittain haikailla jotain paskaa RP:n perään tai muuten velloa nostalgian aalloissa, muttei se sen pidemmälle mene. Ajatteluun tullut mukaan uusi ulottuvuus. En ikinä voisi satuttaa Ihmissuhdetta, en ikinä voisi särkeä hänen sydäntään. Mikään ei olisi sen arvoista, ei mikään.

Tuo pelottaa, ihan todenteolla. Vaikkei aikaisempaa kokemusta parisuhteilusta olekaan, on niitä räpiköimisiä ja suhteenpoikasia silti mukaan mahtunut. Ja vaikka kuinka olen tykännyt, tykännyt niin että sukat pyörii jalassa, ei kukaan koskaan ole tärkeydessään saavuttanut tasoa, jolla olisi muu oheistoiminta tyssännyt kokonaan. Aina ollut sitä ja tätä, siellä ja täällä. Kuinka monet kerrat olen kuullut sen, kuinka susta ei ota mitään selvää, kun sulla oli muitakin, kun en mä tiennyt mitä sä haluat. Koko ajan piti olla jotain sutinaa, ei vain voinut pysähtyä kenenkään kohdalla. Nyt voi pysähtyä ja olla paikoillaan, ei tarvitse kaihota paremman perään. Ja jumalauta, kuinka se hirvittää. Että on ihminen, jolla on niin suuri vaikutus ja valta tunteisiin. Niin suuri valta satuttaa ja loukata ja repiä sydän ja talloa palasiksi. Ohjakset eivät enää olekaan vain mulla, vaan joku toinenkin voi niistä naruista vedellä. Tietyssä mielessä en pidä siitä, ja siksi olenkin aina yrittänyt varoa sitä, ettei kukaan pääse tarpeeksi lähelle. En pidä siitä haavoittuvuudesta, tykkään säilyttää tietyn etäisyyden senkin uhalla, että leimaannun jääkuningattareksi. Vähemmän siinä itseään satuttaa, pienempi riski. Herranjumala sentään, mieluummin paskoisin rautanauloja kuin joutuisin myöntämään tykänneeni toisesta enemmän mitä hän tykkäsi takaisin, tulleeni jätetyksi kun tunteet ei riittäneetkään. Häpeäisin itseni hengiltä. Tässä olisikin jollekin terapeutille työsarkaa; mistä johtuu tämä kasvojen menettämisen pelko, häpeä tuntea ja olla inhimillinen. En halua olla heikko, sen paremmin en osaa sitä sanoa. Nyt sitten suunnistan täysin vierailla vesillä, kun pitäisi yrittää heittäytyä koko sydämestään mukaan ja näin ollen olla haavoittuvainen, ottaa riski saada säröjä sydämeen. Toinen puoli haluaakin sitä, haluaa heittäytyä, mutta toinen pitää visusti kiinni siitä linjasta, millä aikaisemmin olen mennyt. Pitäisi ottaa riski, sillä muuten saa vain puolet valtakunnasta.

Helkkarin hankalaa, varsinaista ollako vaiko eikö olla? -jaarittelua. Onneksi samaan aikaan pystyy silti olemaan onnellinen, pienet (...?) päänsisäiset pohdinnat ei kaikkea energiaa ja huomiota varasta. Nämä olkoon koti-iltojen viihdettä ja ajankulua, muun ajan käytän mieluusti kyhnyten Ihmissuhteen kyljessä ja pursuten päivänselvää tykkäämistä.

Ja näin syttyi valo.

2006-04-03T17:01:00.000+03:00

Tajusin juuri jotain - olen onnellinen. Mahaa kutkuttavan onnellinen.

Hämmentävää.

Ihaninta.

Borex

2006-04-03T10:44:00.000+03:00

Yhdeksän tunnin yöunet teki hyvää, olisi kyllä voinut jatkaa vieläkin nukkumista. Pakko vain totutella takaisin normaaliin rytmiin, keskityttävä kunnolla lukemiseen. Jossain vaiheessa pitäisi hommata se sosiaalityön pääsykoekirjakin ja kai ammattikorkeakouluihin hakeminenkin olisi syytä tällä viikolla rastia pois to do -listalta. Ei vain oikein kiinnostuksen taso ole kovinkaan huipussaan, juuri nyt ei kiinnosta oikein mikään muu kuin laiskottelu ja täydellinen passiivisuus. Viikonloppu imi taas kaikki mehut, pitäisi vielä tänään saada palautua ilman pakko lukea tai olla muuten ärsyttävän aktiivinen.

Vieläkin vähän ihmeellinen fiilis lauantai-sunnuntai välisen yön unesta. Nimitettäköön nyt sitten vaikka T:ksi kyseinen henkilö, helpottaa kirjoittamista. Aikaisemminkin kirjoittanut tuosta tyypistä, samainen tyyppi, jolle taannoin heitin pallon välien parantamisen tai paremminkin uudelleenrakentamisen tiimoilta. Uni oli niin todentuntuinen, muistan säpsähtäneeni jo pelkästä kosketuksestakin. T:n puheet olivat kuin kooste kaikista vanhoista viesteistä, puheluista ja keskusteluista. Tarkoitti mitä silloin sanoi, tekisi kaiken toisin jos voisi. Kaikkea sellaista, mitä oikeastikin voisin kuulla ja olen kuullutkin hänen suustaan. Ei vain jotenkin voi karistaa tuota nyt pois mielestä, pyörii ja pyörii ja yritän muistella, mihin T pohjusti ne puheensa. Jonkun paikan sanoi, mutten saa sitä mieleeni, vaikka kuinka suljen silmäni ja yritän kuulla sitä unen ääntä. Melkoista... huuhaata. Tuskin tuo tavallista unta kummempi oli, tuskin mikään salakavala alitajunnallinen viesti ja pallon heittäminen takaisin minulle. Oli mikä oli, kummallista se silti oli.

Vähitellen voisi lipua kohti lukunurkkaa. Vääntäisi vaikka jonkinlaisen lukusuunnitelman tai jotain muuta helvetin pätevää ja kiinnostaa kuin pussillinen pikkukiviä -luokkaan kuuluvaa.

Rankkaa olla ääliö

2006-04-02T17:25:00.000+03:00

Sunnuntai. Siunattu, mutta niin saatanallisen syntinen sunnuntai. Seksikäs sunnuntai, lemmiskelyyn luotu lepopäivä.

Rivien välistä voi siis älykkäin yksilö lukea, tai paremminkin kuulla nautinnonsekaisia tuskanparahduksia liiallisesta lemmiskelystä. Missäköhän vaiheessa suhteeseen astuu se arki, että voidaan viettää aikaa yhdessä ilman, että pitää heti olla tekemässä rakkautta kanien tapaan ja pisin irti iholta -aika saa kestää vessareissun verran? Sinänsä odotan sitä innolla, koska nautinnollisuudestaan huolimatta jatkuva pupuilu vie voimia ihan perkeleesti puhumattakaan siitä kivasta kirpaisusta. joka seuraa seuraavat pari päivää mukana aina vessassa käydessä. Mutta eipä siitä kirpaisusta sen enempää, eiköhän tuossa tullut oleellinen jo selväksi. Se siitä rietastelusta, eiköhän kaikki parisuhteen alkuhuumasta humaltuneet tiedä homman nimen.

Muutamaa pientä notkahdusta lukuunottamatta eilinen oli oikein onnistunut ilta. Tuskin tarvii kertoakaan, kuinka RP:n näkeminen oli samaan aikaan se suurin notkahdus että mukava yllätys. Ironista, kuinka juuri hetkeä ennen törmäämistä huokailin, kuinka saisin sairaanloisia kiksejä siitä, että RP näkisi minut Ihmissuhteen kanssa, mutta eihän nyt sekään voinut täysin mennä suunnitelmien mukaan. Kyllähän herra meidät yhdessä näki, mutta myöhemmin ja vaiheessa, jossa en enää toivonutkaan sitä. Sen verran pahasti hämmennyin taas enkä enää tiennyt, miten tulkita sanomisia ja tilannetta. Juttelimme ja heitimme läppää (minkä takia joka kerta sorrun heittämään jotain puolikaksimielistä, flirttailemaan korvat punaisena?!) ja kaikki oli hyvin, kunnes sitten ei enää ollutkaan. Palasin oman pöytäseurueeni seuraan, ja päädyin sitten muisteloimaan ja jossittelemaan, kun RP jäi kummittelemaan näköpiiriin. Sitten... Niinkin pieni ja ehkä mitäänsanomaton asia kuin ilmoitus baarin vaihtamisesta, täysin turha ilmoitus. Niin, lähde? Mitä sitten? Haluatko mun tulevan perässä? Sellaiselta se ainakin kuulosti, tosin munhan mielipiteeni ja tulkintani on melkoisen puolueellinen. Jotenkin se vain särähti korvaan, en tiedä. Kyseiseen baariin sitten kuitenkin päädyin, en tosin hänen perässään. Siinä Ihmissuhteen sylissä istuessa ei enää tuntunutkaan niin hyvältä ilakoida julkitulemisesta, vaihtui ilkeämielisen nartun ivalliseksi nauruksi siitä, kuinka sekin ovi on nyt sitten lopullisesti lyöty kiinni. Mitä helvettiä, mitä väliä tuolla nyt on?! Ei kai mua enää tässä vaiheessa pitäisi kiinnostaa rotanperseen vertaa, näkeekö RP meidät tai tietääkö se ylipäätänsä mun seurustelevan tätänykyä? Ei, mutta miksi se silti kiinnostaa, mitä väliä sillä on? En mä enää RP:tä halua, Ihmissuhteen vaihtaminen siihen olisi sama kuin siirtyisi neljän Michelin-tähden ravintolasta hakemaan ulkoroskiksesta jälkiruokaa. Laadusta suoranaiseen paskaan, kuka älyllinen ihminen noin nyt tekisi? Juuri tätä puolta en itsessäni ymmärrä. En ymmärrä, miksi edelleen annan RP:lle niin suuren vallan vaikuttaa tunteisiini ja reaktioihini. Jollain tasolla edelleen toivon, ettei hän nähnyt meitä, mikä sinänsä on täysin turha toivo. Jos ei nähnyt, niin varmasti muualta asiasta kuuli. Mielessä pyörii vain mietintä siitä, olisiko jotain tapahtunut, jos olisinkin jäänyt vielä baariin ja päästänyt Ihmissuhteen yksinään kotiinsa... Ja jos, niin mitä? Lähtöhetkellä tuo painoi yllättävän paljon, ja tosissaan harkitsin, josko antaisin asioille (?) mahdollisuuden tapahtua (?). Onneksi lähdin, jääminen ei olisi tuonut mukanaan mitään hyvää.

Nyt on olo melko... määrittelemätön. Odottava, en vain tiedä mitä odotan. Kai jotain RP:n suhteen, ei kai tässä muitakaan vaihtoehtoja ole.

Saatanan riemuidiootti.

Auvo

2006-03-31T11:50:00.000+03:00

Aamu valkeni Ihmissuhteen vieressä, ihaninta. Aikaisin nouseminenkaan ei tunnu pahalta juuri lainkaan, kun saa herätyksen jälkeen vähän aikaa köllötellä toisen vieressä ja söpöstellä. Vaihdan pitkät, kiireettömät aamut milloin tahansa tuollaisiin.

Niin tyytyväinen olo, niin monta hyvää hetkeä takana. Tämä viikko tullut oltua melko tiiviisti yhdessä, muttei kertaakaan ole alkanut ahdistaa. Tai on, mutta hyvässä mielessä; kuinka voisin enemmän tehdä selväksi sen, kuinka hyvä on olla juuri siinä ja kuinka paljon Ihmissuhde merkitseekään? Tuntuu, ettei mitkään sanat tai teot riitä kertomaan. Vaan kaipa se tyytyväisyys ja onnellisuus on molemmin puolin melko vähästä kiinni, johan mullekin riittää, kun kuulen sanan rakas. Siihen kai kiteytyy kaikki, jopa ne suuremmatkin sanat, joita kumpikaan ei vielä uskalla lausua ääneen. Tai onko niitä tunteita vielä edes olemassakaan, en tiedä. Aikaisempaa kokemusta kun ei ole. Silti, Ihmissuhteen herättämät tunteet ovat ihan omaa luokkaansa, ei kukaan ole samalailla onnistunut... hetkauttamaan. Vahvasti ainakin olen ihastunut, jos nyt ei vielä rakastumisestakaan uskalla sanoa mitään. Kokonaisvaltaisesti tyytyväinen ja myhimisen arvoinen olo, kyllä.

Löytyipäs Blogilistaltakin uusia ulottuvuuksia, Itsekeskeistä touhua, Pinkfrog ja Prinsessapäiväkirja. I'll be watching.

Unissakävelijä

2006-03-30T16:56:00.000+03:00

Väsyttävää touhua tuo lukeminen, nytkin tuntuu ihmeeltä pelkästään hereillä pysyminen. Pakko pysyä, pitäisi saada tänään harjoitettua jotain urheiluntapaistakin. Tarpeeksi kauan muistellut kaiholla sitä hieman litteämpää mahaa, joka joskus vuonna paavo nurmi ja nahkakypärä minultakin löytyi. Ja härregyyd, jos en nyt itseni vuoksi laihduta, niin napakorun vuoksi sitten! Tiedän nimittäin paljon esteettisempiäkin näkyjä kuin turpeutuneessa vatsassa killuva koru. Sen tatuoinninkin voisi hankkia kannustimeksi, toisaalta sillä taas voisi palkita mahdollisesti onnistuneen kiinteytymisoperaation, jonka toteuttaminen on vielä käytäntöä enemmän teoriatasolla. Hiljaa hyvä tulee.

Jotenkin sellainen fiilis, että huokaisen helpotuksesta kun tämäkin viikko on takanapäin. Eipä sillä, että ensi viikko mitenkään tästä poikkeaisi, mutta jotenkin on niin... väsähtänyt fiilis. Sellanen plaaplaa-ähkintä päällä. Lauantai onneksi tuo kauan (? Hirveästipäs edellisestä vähän vauhdikkaammasta lauantaista onkin aikaa) kaivattua vaihtelua ja säpinää elämään, voisin jopa tinkiä tiukasta rahalinjastani ja ostaa sittenkin jotain kivaa itselleni. Ostaminenhan on niin peruskivaa kuin olla voi. Koko päivä hyvässä seurassa, mikäs sen parempaa. Toivottavasti kaikki menee nappiin, ja meillä kaikilla oli niin mukaavaaaa... Saisi vain huomisen kunnialla läpi, helpottaisi tietenkin suuresti, jos saisi silmänsä aukaista uuteen huomiseen Ihmissuhteen vieressä. Olen tympiintynyt omaan sänkyyni, se ei kelpaa enää. Korjaan, kelpaisi se omakin sänky, jos se sijaitsis jossain muualla. Omassa kämpässä, omassa rauhassa. Vaatekaappini saisi olla yhtä kuin lattia enkä varmasti kuolisi siihenkään, vaikkei viikossa olisikaan kahta siivouspäivää. Uarkh, voisi kyllä jo pikkuhiljaa räpiköidä pois vanhempien helmoista.

Hohhoij. Haussa lisämotivaatiota Botoxin muodossa ja oma asunto.

Heureka!

2006-03-30T10:08:00.000+03:00

Kahvi auttoi, muistin mikä oli mielessä, kun koneelle rynnin. Aiemminkin pitänyt blogittaa aiheesta, olen sen jopa saattanut tehdäkin. Siispä tovin verran blogitan puhumisesta, tai pikemminkin avautumisesta.

Tiedän, että olen helvetin huono avautumaan asioistani, lukuunottamatta kännisiä itkuparkuja, joihin yleensä vakavammista asioista puhuminen johtaa. Selvinpäin tuntuu puhuminen olevan sula mahdottomuus, en vain tunne oloani luontevaksi. Varsinkaan, jos avautuessa täytyy katsoa toista silmiin. Selälle voinkin jotenkuten avautua, mutta liian lähellä se ei onnistu. Tulee liian haavoittunut olo. Ei vain löydy uskoa ja luottoa siihen, että toinen osaisi suhtautua oikein, osaisi sanoa oikeat sanat. En tiedä, mitkä ne oikeat sanat on, tuntuu vain että todennäköisemmin vastareaktio on sellainen, joka pistää stopin avautumiselle. Tulee niin... heikko olo. Kyllähän mulle saa avautua ja voin kuunnella, mutta jotenkin silti itseltäni onnistun kieltämään tuon. Oma avautuminen on kuin ojentaisi omat heikkoudet toiselle aseeksi ja jäisi vain odottamaan laukausta, mutta toisinpäin en todellakaan noin ajattele. Ikinä kävisi mielessäkään käyttää hyväksi sitä luottamusta, jota toinen osoittaa avautumalla. Mistä siis epäluotto toisinpäin, mistä kumpuaa se kyynisyys ja skeptisyys?

Ihmissuhdekin on huomannut asian, sivulauseessa mainitsi siitä jotain. Tottahan se on, että enemmän hän kertoo asioistaan kuin minä. Mulle on helpompaa pitää itselläni, mikä mieltä painaa, pyöritellä sitä yksin päässäni. Tiedän, että se on epäreilua muita kohtaan, koska luonnollisesti on hivenen verran hankalaa yrittää näyttää iloista naamaa, jos mieltä painaa joku asia ja siitä sitten tulee epäselviä tilanteita. Tilanteita, jotka kaikki selviäisivät, jos vain osaisin aukaista suuni ja sylkäistä ulos, mikä on. Vielä tähän päivään mennessäkään en ole oppia onnistunut sisäistämään, en vaikka tiedän että se olisi kaikille helpompaa, varmaan itsellenikin. Olisi ihanaa osata kertoa ajatuksistaan niin avoimesti kuin Ihmissuhde tekee. Tuntuu hyvältä kuulla asioita, joita ei muille kerrota. Jaetaan asioita, vaikka se mun suhteen onkin yksisuuntainen tie. Enkä mä ihan täysin allekirjoita sitäkään, että mä tahallani olisin näin hankala ja tuppisuu, se puhuminen vain tuottaa mulle keskivertoa enemmän ongelmia. Tulee ahdistunut olo, enkä mä ainakaan pakon edessä mitään saa sanottua.

Pitäisi muuttua, kasvaa ihmisenä. Olla enemmän toisenlainen, vähemmän tällainen.

-

2006-03-30T08:58:00.000+03:00

Näin mitä ihmeellisempiä unia. Välillä niissä vilahteli RP, välillä Ihmissuhde, välillä tuntematon mieshenkilö, joka ehdotteli 4-somea. Minkälaisen yhteenvedon näistä voi tehdä? Haluan samaan aikaa aikaan harrastaa seksiä kaikkien kolmen kanssa? Hupaisaa.

Ei kyllä oikeastaan ole edes mitään blogitettavaa, vaikka kovalla vauhdilla koneelle syöksyin heti ensitöikseni, kun silmäni aukaisin. Aamukahvikin vielä keittämättä. Tämän päivän voisi todellakin uhrata lukemiselle, tulee itsellekin parempi mieli, kun on jotain edistystä tuollakin saralla tapahtunut. Pitäisi vielä yksi pääsykoekirja hankkia, mutta ajattelin keskittyä siihen vasta, kun olen saanut päntättyä päähäni jo hankitut opukset. Olisi ollut mukavaa, jos joku lähipiiristä olisi hakenut samaan paikkaan, olisi voinut pitää jotain lukupiiriä tai jotain. Keskustella henkevästi, mitä olemme tänään oppineet ja kuinka syvällisiä oivalluksia on tänään poksahdellut ilmaan. Vaan turha toivo, yksin on aherrettava pienen ihmisen.

Kahvia, sitten lukemista, ja illalla urheilua.

Just wondering

2006-03-29T19:30:00.000+03:00

Hoidettuani koko aamupäivän asioita kaupungilla ja käytyäni kahvittelemassa niin kaverin kuin serkunkin kanssa, katsoin lukemisen aloittamisen näin illalla olevan täysin turhaa touhua. Pidetään nyt sitten taukoa iltaan saakka, huomenna voisi heti aamusta kavuta pyhään yksinäisyyteen vintille ja lukea, kunnes korvat savuaa. Eipä siitä jatkuvasta stressaamisesta ja 'apua en lue tarpeeksi pitää lukea lukea lukea' -ähkimisestä tulee muuta kuin ahdistus ja hampaiden kiristys, hyvinhän tässä on vielä aikaa eikä se nyt maailmaa kaada, jos välillä pitää vähän taukoakin. Sainpahan hoidettua eräänkin jo pari kuukautta hoitamista odottaneen asian pois päiväjärjestyksestä eli jotain hyödyllistä tänäänkin tullut tehtyä. Koko päivän paistanut aurinkokin on tuuduttanut puolikevyeen olotilaan, jossa ei jaksa edes ajatella mitään pakollista tekemistä. Mihin tässä on kiire, valmiissa maailmassa.

Myönnettäköön, jälleen onnistuin jostain nyhtämään hyvää tuulta RP:n kanssa käydyn keskustelun pohjilta. Kummallista, miten juuri tuolla ihmisellä on aina samanlainen vaikutus, saa aikaan ihmeellisiä viboja. Yleensä hyviä, mutta mahtuu sinne huonojakin joukkoon. Uskokaa pois, jo yli vuoden päivät yrittänyt löytää nimeä sille, joka RP:ssä kiehtoo; jo yli vuoden päivät yhtynyt siihen lähipiirin kysymyskuoroon, jota sama asia ihmetyttää. RP kun on jokseenkin... ei nyt valtavirrasta poikkeava, muttei mitenkään yleisten ihanteiden mukaisesti hyvännäköinen. Kaukana perushyvännäköisestä, enemmän jotain... muuta. Niin, ei se nimi näemmä tässäkään mieleen välähdä. Paskassahan sitä on ryvetty sen miehen takia, muttei koskaan ole jäänyt huomioitta se hyvännäköisyys ja vetovoima. Ärsyttävää sinänsä, helpompihan se on toinen haukkua alimpaan helvettiin ja yrittää pitää kiinni päätöksestä unohtaa, jos ei heti perään voi huokailla, kuinka se silti on niin hottis. Lukemattomat kerrat ovat hyvät päätökset lentäneet kankkulan kaivoon, kun nuoriherra on astellut näköpiiriin ja ollut niin syötävä. Tietyllä tavalla sama vaikutus on vieläkin nähtävissä, vaikka ehkä aikaisempaa hatarammin. Nykyään mukaan mahtuu ainakin puolen aivosolun verran järkeäkin; hukkaan menee kaikki turha ihannoiminen ja huokailu, no turning back.

Ajoittain päädyn pohtimaan ja pyörittelemään mielessäni sitä samaa kysymystä - mikä loppujen lopuksi oli se RP:n lehmä ojassa? Vaihtoehtojahan on tasan kaksi, jonka sinänsä luulisi helpottavan pohtimista; oliko koko juttu alusta loppuun pelkkä peliä ja hetken huvitusta vai oliko kaiken takana ujous, saamattomuus ja epävarmuus tunteiden suhteen? En tiedä, en vaikka samaa asiaa säännöllisesti päädyn miettimään. Nostalgiasukellukset nostavat aina saman asian pinnalle, vaikka kuinka estolääkitys olisi päällä. Hyvä kysymys, miksi tuo enää edes aiheuttaa päänvaivaa? Luulisi järkevämmän ihmisen jo talloneen asian syvimpään maanrakoon, mutta minähän en selkeästi ole tarpeeksi järkevä tehdäkseni niin. Tykkään roikkua ja jossitella, saatana.

Mitä jos... Mitä jos nyt näkisin RP:n, tekisikö tilaisuus varkaan? Humalassa, hyvinkin mahdollista. Joo joo, tiedän ettei se mikään selitys ole, mutta lieventäväksi asianhaaraksi sen luen. Pakkohan se on, kun omaa menneisyyttä tarkastelee. Puolet tyhmyyksistä ja ihmisistä olisi jääneet väliin, jos ei humalatila olisi hiponut pilviä. Turha urputtaa itsekontrollista ja muusta pyhästä ja hienosta, se vaihde ei koskaan ole mennyt täysin onlineen, vaan hiponut enemmänkin sitä offia. Aivot niin helposti jää kellumaan sen kohtuuden rajan ylittävän paukun pohjalle ja sitten... onhan se nähty. Sitä mennään ja tullaan, ja vasta huomenna ajatellaan seurauksia. Toisaalta RP:n suhteen lipsahtaminen tuntuu hyvinkin mahdolliselta, toisaalta taas hyvinkin mahdottomalta. Jotenkin joo, muttei sitten kuitenkaan. Teoria ja käytäntö, yhdistäkää voimanne. Todellakin asian, jonka suhteen on vaikea sanoa juuta taikka jaata. Varmasti tietää vasta tapahtumahetkellä, joten parempi jättää turha spekulointi pois. Katsomme sitä mukaa, kun eteen lykätään, jos lykätään.

Tänään kutsuukin oma, kylmä sänky. Toivottavasti aamu valkenee kauniisti, vaikei kukaan olekaan pussaamassa olkapäähän.

Kultainen keskitie etsii kulkijaa

2006-03-29T09:17:00.000+03:00

Keskiviikkoa.

Eilinen mukashoppailureissu osoittautui täydellisen turhaksi. Sovitin ehkä noin tuhatta vaatekappaletta ja kaikissa oli jotain pahasti vialla. Puhumattakaan siitä, etten kyllä olisikaan halunnut ostaa vaatteita, jotka tätänykyä saavat olla M-kokoa. M niin kuin mänkki, oon muuttunut turpeaksi. Viikonloppuna on kai yritettävä paremmalla onnella ja keksittymiskyvyllä ellei erinäisten ravinteleiden tarjonta käy jo päivällä liian vastustamattomaksi, jolloin ostokset saattavat jäädä tekemättä humalatilasta johtuen. Jättäkäämme tämä dilemma herran haltuun.

Herman(n)illa ihan näpäköitä neuvoja. Täysin liittymättömänä, pitäisi kai kuluttaa vähemmän aikaa blogien ihmeellisessä maailmassa, kun muutaman kerran meinannut tänne lipsahtaa Ihmissuhteen oikea nimi (nii-iin, sen nimi ei oo Ihmissuhde!11) ja taas oikeassa elämässä on ollut lähellä, että etunimi on vääntynyt Ihmissuhteeksi. Hivenen huvittavaa, pitäisi kai tosissaan harkita jotain varatoimenpiteitä. Niin. Tiedän kyllä, että järkevintä olisi kertoa, mikäli kahvittelu nyt tai joskus tulevaisuudessa tapahtuu. Eipä tulisi turhia yhteenottoja salailusta; siinä vaiheessa on jo vaikea yrittää vakuuttaa toinen siitä, että kertomatta jättämisen takana oli vain tarkoitus minimoida mahdollinen mielipaha. Tiedän, ettei Ihmissuhde pidä siitä, jos näen ko. tyypin. Sekin jo näytti syövän miestä, että olin antanut numeroni, vaikka Ihmissuhde oli jo kuvioissa. Alkutekijöissäänhän koko juttu vielä silloin oli ja jonkun numeron antaminen nyt on aika harmitonta, mutta meillä nyt muutenkin liitelee hieman erilaisissa sfääreissä nämä seurustelun ja tapailun kirjoittamattomat säännöt. Ihmissuhteelle jo pelkkä tapaileminen on niin vakava asia, ettei missään nimessä kävisi päinkään, että samaan aikaan jotain toista sussua yrittäisi riiustella. Itsehän taas.. no, minun kanssani on turha odottaa, että jo ensimmäisten treffien jälkeen deittailu saa yksinoikeudella-leiman. En näe mitään pahaa siinä, että pitää kaikki ovet avoinna, jos samaan aikaan näköpiirissä sattuukin olemaan kaksi tai jopa useampi kaksilahkeinen. Ei nyt tietenkään tarvitse ristiin rastiin hyppiä sängystä toiseen, muttei sen treffailun nyt heti alusta asti tarvitse olla niin kuolemanvakavaa.

Tuntuu taas yhdeltä osa-alueelta, jolla en todellakaan osaa suunnistaa siten, että kaikki olisivat tyytyväisiä ja taivaalta sataisi voikukkia. Myönnän, onhan kyseessä periaatteessa täysin turha tapaaminen eikä ihmiselläkään ole juuri minkäänlaista merkitystä tai painoarvoa, mutta entäs ne mun periaatteet. Jo vain, kyllä mä joustaa voin, mutten mä ala tinkimään omista haluistani vaan pitääkseni Ihmissuhteen tyytyväisenä. Varsinkin kun kyseessä olisi täysin viaton, mihinkään johtamaton läpänheitto-tuokio. Sama oikeus toimii myös toisinpäin, tottakai. Valitettavasti tällaisen asetelman suhteen olemme vain melko eri lähtöviivalla - Ihmissuhteella ei mitään läheisiä naispuolisia ystäviä ole, kun taas itselläni niitä löytyy ihan lähipiiristäkin. Paras kaverikin, tai yksi heistä, on miespuolinen ja ystävyys on onnistunut vallan mainiosti ilmaan minkäänlaista seksuaalista latautumista tai muuta hässäkkää, joka voisi johtaa epäkaverilliseen käyttäytymiseen. Asetelma, jota Ihmissuhde ei voi ymmärtää, vanhanaikainen kun on. Ihan siis muutenkin, miten helvetissä voi tähän maailmanaikaan olla vielä ihmisiä -nuoria aikuisia!-, joiden ymmärryksen yli menee kahden eri sukupuolta edustavan ihmisen ystävyys?! Ihmeellistä, mutta ah-niin-kovin totta.

On se silti niin ihanainen, vaikka tiettyjä epäkohtia nyt löytyykin. Osaa keittää perunatkin vain puoliraaoiksi.

Pikaiset

2006-03-28T10:44:00.000+03:00

Hyvin pikainen postaus, kohta pitäisi hypätä auton kyytiin ja matkata kohti lähikaupunkia. Omat shoppailut jäänee melko näyteikkunamaisiksi, sen verran on vähän puu ravistellut rahaa kätösiini. Toki jotain uutta bilevermeen tapaista voisi katsella, viikonloppuna kun on taas edessä enemmän ja vähemmän juhlimista.

Eilisillasta asti saanut myhäillä partaansa kahdestakin syystä. Ilta Ihmissuhteen kanssa oli jälleen hyvinkin ihanainen ja maksuna sitten on jokseenkin hellät paikat. Älkää ihmetelkö, jos kaupungilla törmäätte kummasti puolelta toiselle vaapottavaan naikkoseen, se olen vain minä ja seksihurjastelusta kipeytyneet paikkani. Toinen ilahduttanut asia olikin sitten tyystin odottaman ja yllättävä yhteydenotto taholta, josta en koskaan ajatellut kuulevani. NImittäin, viimesyksyinen junaseurani otti eräänlaisen vahingon kautta yhteyttä. Riemastuttavaa, sen verran mukava tapaus oli. Kahvittelua ehdotti ja hell yeah, että olenkin valmis näkemään jälleen tuon tyypin. Eri asia, miten tämän nyt sitten Ihmissuhteelle parhain päin selittää, kyseessä kuitenkin päälle kolmekymppinen mies. Vahva aavistus, ettei reaktio ole kovin myönteinen, jos kerron lähteväni ko. hemmon kanssa imailemaan Pauligia, mutta toisaalta taas... Ei kai tuossa nyt mitään pahaa ole? Pelkkä kahvi? Tokkopa siitä sen suurempia intressejä syntyisi, kuitenkin eri kaupungeissa asutaan ja tuo ikäero nyt alkaa olla jo aika helkkarin suuri. En tietenkään haluaisi jättää kertomattakaan, mutten myöskään jättää menemättä. Dilemma, uah.

Ehkä katson tilannetta, mikäli kahvittelun tiimoilta tulee vielä yhteydenotto. Pitänee vähän... miettiä.

Mietintää...

2006-03-27T17:09:00.000+03:00

Päivän lukemiset jäi jokseenkin köykäiseksi, onnistuin nukahtamaan pariksi tunniksi. Lukemattomuus ei silti jäänyt unien ulkopuolelle, näin nimittäin unta, jossa mummo yhtäkkiä hyökkäsi lukusoppeeni ja alkoi keuhkota, kun ei lukemisesta tunnu tulevan mitään, kun tyttö vain nukkuu kirjojen päällä. Huomenna lupaan olla nukkumatta, tai ainakin näkemättä moisia unia.

Vähän hermostunut olo, tai paremminkin vähän kyseenalainen fiilis. Aikaisemminkin kirjoittanut eräästä miespuolisesta ystävästä, jonka suhteen tuli lieviä suhtautumisongelmia, kun kuulin nykyisenkin suhteen aikana haikailleen perääni. No, nyt ei enää ole sitäkään suhdetta. Pitemmän aikaa jo jotain ongelmia aavistellut, tosin eivätpä ne suurimmat varmaankaan ihan muhun liittyneet. Vaaka kuitenkin kallistui nyt enemmän niiden huonojen asioiden puolelle ja suhde on romukopassa. Ikävää, kuitenkin molemmat osapuolet ihan hyviä kavereitani. Tai no, oletettavasti tytöllä tiettyjä antipatioita mua kohtaan, mutta olisin niidenkin toivonut jossain vaiheessa lakastuvan. Turha toivo. Nyt en sitten oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Tiedä mitä odottaisi seuraavalta kohtaamiselta, vaikkei nyt päällimmäisenä vaarana ole mikään tunteiden leimahtaminen ilmiliekkeihin. Vähän silti mietityttää. Jos vain oltaisi pysytty kavereina, vaan kun sitä menneisyyttähän ei voi muuttaa.

Vähän tämäkin nyt jäi vajaavaiseksi, oikein osaa pistää sanoja ylös niin kuin ne mielessä pyörii. Onneksi pääsee oman kullan kainaloon, ei tarvitse muita suhteita miettiä.

Joutavuuksia

2006-03-27T11:05:00.000+03:00

Eilinen meni kyllä taas niin lahjakkaasti reisille, ettei voi kuin nauraa. Valehtelematta koko päivän tietokoneella, sohvalla taisin käydä kääntämässä kylkeä puolen tunnin ajan. Turhia sivustoja ja vielä turhempia keskusteluja, ei juurikaan mitään, jonka hyödyllisyyttä ei olisi mikä muu aktiviteetti tahansa voittanut. Täydellistä nollaamista, haudassa kadun tuotakin päivää.

Tosiaankin, RP:nkin kanssa tuli juteltua pitkästä aikaa. Aina onnistuu vaikuttamaan samoin, aina tulee tietty kaihomielisyys ja mukaihastuminen. Herrahan tunnetusti osaa soittaa niitä kelloja, joita haluan kuulla, mutta juuri kun siihen soittoon tottuu, se lakkaa. Tiedostan tuon, mutta silti siihen on aina yhtä helppo sortua. Onneksi en yöelämässä herraan törmännyt, mielentila oli sitä luokkaa, että olisi varmaan kapsahtanut kaulaan ja saattanut sortua tyhmyyksiin. Puolittain eilen kyllä tein selväksi seurustelvani, tosin tuota verbiähän ei mainittu ja muutenkin piti olla mahdollisimman epäselvä... Kai mä sitten edelleen haluan pitää sen oven auki, vaikken oikeasti haluakaan. Vituttaa tää ainainen ristiriita, en vain saa potkaistua täydellisesti sitä miestä ulos elämästäni. RP on aina tarttumisetäisyydellä ja kohta ollaan taas poski räässä vinkumassa. Pitäisi pakolla heivata se johonkin romukoppaan, kun en osaa suhtautua tarpeeksi neutraalisti. Lauantaina pienessä laitamyötäisessä tuli puhetta pettämisestä ja kyllä se silti tuntui ihan helkkarin korkealta kynnykseltä. Ehkä tuo on täyttä siloittelua ja itselleenvalehtelua, mutta tosi paikan tullen... saattaisin hyvinkin nopeasti viheltää pelin poikki. En tiedä, enkä toivottavasti tule tietämäänkään. Todennäköisyydet kuitenkin ovat luultavasti enemmän vastaan, joten... Niin. Turhaa spekulointia. Kokemuksen vuoksi en ala kirkossa kuuluttamaan, kuinka en koskaan voisi pettää ja kuinka se on niin perseestä kuin olla vaan voi. Mennyttä kun ei voi muuttaa, ainoastaan tuleviin valintoihin voi vaikuttaa.

Tänään onkin sitten tarjolla nuorta lempeä, ihan liian pitkästä aikaa. Pääsee taas nautiskelemaan ja huokailemaan, kuinka ihmeellistä voi olla pelkätään toisesta tykkääminen.

Kosteusvaurioita

2006-03-26T19:05:00.000+03:00

Koko päivän istunut tietokoneen edessä, mutta blogittaminen on tuntunut hyvinkin hankalalta. Eilinen oli hyvin... kostea. Tarkoituksena oli ottaa ihan vain vähän ja sivistyneesti, mutta päädyinkin heilumaan ihan infernaalisessa perskännissä. En muista, milloin olisin ollut niin naula otsassa kuin eilen. Tämä myötä onkin sitten turha sanoa, että ilta oli ihan helvetin onnistunut ja tänään on järjenjuoksu ollut jokseenkin hitaanpuoleista. Humala kohisi päähän viimeistään siinä vaiheessa, kun tilasin maitopohjaisen drinkin ja kun maitoa ei ollut, korvattiin se kahviliköörillä tai muulla vastaavalla. Oli niin tiukkaa settiä, että korvissa kohisi.

En ymmärrä, minkä takia eilenkin tuli jossain vaiheessa hirveä herkistyminen eikä itku ollut kaukana. Iskee aivan yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta tai syytä. Eilenkin olin hyvällä tuulella, ja oli helkkarin hyvä fiilis, mutta silti piti purra poskea, etten purskahtaisi itkuun. Ärsyttävää, en voi sietää ihmisiä, jotka aina alkoholia nautittuaan muuttuvat ihmeellisiksi vikisijöiksi ja turhan itkijöiksi, ja nyt olen sitten itse muuttumassa kovaa vauhtia sellaiseksi. Tiedän, että kaveritkin menevät siitä hämilleen, aina ollut porukasta se vahvin ja kovin ja tietyllä tavalla täysin kykenemätön paljastamaan tunteitani muille. Varsinkin itku on niin intiimi asia, etten sitä mielelläni muille näytä. Pitäisi kai yksinään itkeä useammin, niin se ei niin helposti humalassa ja toisten nähden nousisi pintaan. En mä ole sellainen herkkis, mähän olen se kovanaama.

Miksi... Uah. En tiedä. Juuri sopivan darrainen olo, jotta RP:kin alkaa taas silmissä muuttua kiinnostavaksi. Niin erilainen, niin omaa luokkaansa. Huoh.

Ei se järki juokse, vaikka kuinka käskisi.

?

2006-03-25T12:55:00.000+02:00

Kysymys 1

Kuinka korkealla olen säälittävyysasteikolla, jos Lord Estin Hellä ori -amisränkytys saa oloni jokseenkin... kuumaksi, himokkaaksi, seksin nälkäiseksi? Vastaus lienee kannaltani melko negatiivinen.

Kysymys 2

Kuinka kauan saa galleriakuolata entisen säätönsä kuvia ennen kuin se muuttuu säälittäväksi ja synninteoksi nykyistä heilaa kohtaan? Miksei myöskään tuo tajunnanräjäyttävä hyvännäköisyys koskaan livenä ole yhtä kuumottava?

Suuren Odotuksen Jälkeen

2006-03-25T12:08:00.000+02:00

Aina ihmetellyt, miten ihmiset saavat kulutettua imuroimiinsa niin helvetin paljon aikaa. Kolme minuuttia on enemmän kuin sopiva aika kolmen huoneen imuroimiseen, pitempi aika on suoranainen loukkaus imurin toimintatehoa kohtaan. Ja sitäpaitsi, ei kai kukaan sinne sängyn alle katso, mitä siis hinkkaamaan hiki hatussa. Muutenkaan ei kyllä uppoa kaaliin se, että pitää kaksi kertaa viikossa imuroida. Mistä sitä paskaa ehtii mukaa kerääntyä kahtena tai kolmena välipäivänä?! Talossa ei ole lemmikkejä, joiden karvoissa voisi kulkeutua epämääräisiä eliöalustoja ja perheen pienimmäinenkin alkaa pikkuhiljaa oppia kopistelemaan kenkänsä terassille. Yliarvostettua koko siivoaminen, paskaan tuskin ehtisi hukkua, vaikka jättäisikin joskus imuroimatta.

Eilinen meni niin nappiin kuin voi vain mennä. Ruoka oli kylläkin lievä pettymys, mutta muuten ei ole moitteen sanaa. Jälleen kerran livahdin sieltä veräjästä, Ihmissuhde itse otti puheeksi juuri ne asiat, jotka ovat mietityttäneet.Se mies todellakin osaa lukea ajatuksiani, osaa sanoa juuri oikeat sanat. Itselläni tuskin olisi ollut rohkeutta ottaa asiaa puheeksi, ei ainakaan ihan vielä. Ihmissuhteella oli ja hyvä niin, lähtipähän jää säröilemään ja kynnys keskustella asiasta madaltui huimasti. Puhuimme syksystä, opinnoistani ja kaikesta, mikä liittyy ja todennäköisesti johtaa paikkakunnan vaihdokseen. Ei se eräpäivä olekaan silloin, ei Ihmissuhde halua päästää irti. Käytännön ongelmiahan se aiheuttaa, jos tässä vielä syksyllä yhdessä ollaan ja halutaan tulevaisuudessakin olla. Ei ole niin kirkossa kuulutettua, että samaan kaupunkiin päätyisimme, vaikka haemmekin. Kaukosuhteilu taas... Pitkällä aikavälillä musta ei siihen ole, ei jos kaukosuhteilun alkaessa en saa tietää suhteellisen pienellä virhemarginaalilla, milloin se päättyy. Vuosikin on ihan liian pitkä aika, ei vain onnistu mun kanssani. Eikä se niinkään siihen suhteen hyvyyteen tai huonouteen liity, en vain pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa näkemiset ajoittuisivat useamman viikon väleihin eikä olisi mitään tietoa siitä, milloin voisi olla mahdollista kotiutua molempien samalle paikkakunnalle. Tarvitsen fyysistä läheisyyttä ja yhdessäoloa silloin kuin sitä haluan, en pari kertaa kuussa vain viikonlopun ajan. Turhaa spekulaatiota tämäkin, syksyyn vielä aikaa eikä sitä tiedä, mitä kaikkea tässä välissä ehtii tapahtua. Oli silti hyvä, että asiasta tuli puhetta ja sekin rauhoitti, että Ihmissuhdekin oli asiaa miettinyt. En kai sitten olekaan pelkkää viihdettä parempaa odotellessa, jos minullakin on joku paikka tulevaisuudessa.

Oli... ihanaa. Paljon kauniita sanoja, paljon kosketuksia, paljon tunteita. Syljen itseäni kasvoihin; miten koskaan ajattelin luopuvani Ihmissuhteesta ja kaikesta tästä? Tässähän mun on niin hyvä olla.

Ihastelen.

Suuri Odotus

2006-03-24T17:08:00.000+02:00

Khihi. Vatsassa pörisee. Hermostuttaa. Jännittää.

Kohta hän tulee.

:)

Ei minusta muuhun ole kuin matelemiseen

2006-03-24T10:50:00.000+02:00

Eilen iski niin ultimaalisen huono omatunto, että korvissa soi - kiitos puhelun ja näkemisen. Tyylilleni uskollisena yritin kevyellä läpänheitolla saada aikaan kevyemmän tunnelman, olla kuin mitään häikkää ei olisi ollutkaan ja voisimme jatkaa siitä, mihin se normaalius joskus viikko sitten tyssähti. Hyvä yritys, toimikin kuin junan vessa. En tiedä, millä sanoilla parhaiten pystyisin kuvailemaan Ihmissuhdetta. Oli niin... surullinen, maassa, synkkä. Voiko parempaa ravistelua saadakaan kuin nähdä toinen siipi maassa ja tajuta, että itseään saa siitä syyttää. Joka helvetin angstin ja ahdistuksen myötä tunnun unohtavan saman asian; käyttäytymiselläni (tai paremminkin sen puutteella) voi olla jotain vaikutusta ulkopuolisiinkin. Angstin mukana kulkee vain se helvetin itsekkyys, olen vain minä ja minun napani. Toisaalta taas mietin sitäkin, onko tuo tietynlainen välinpitämättömyys itsesuojelua. Pysyy omatkin tunteet kurissa, kun suhtautuu toisen tunteisiin niin, ettei se nyt oikeasti niin paljon tykkää, että käytökselläni olisi oikeasti jotain merkitystä tai vaikutusta. Se ei kai sitten ole vieläkään uponnut tajuntaan, että Ihmissuhde saattaakin ihan oikeasti tykätä musta, tykätä niin paljon että koko viikko on ollut paska, kun ei ole tiennyt mikä mua vaivaa.

Olisin eilen voinut ja voisin vieläkin kaivaa lusikalla maahan reiän, jonne voisin kadota häpeämään itsekkyyttäni. Mikäs angstatessa, mutta kun se yhtäkkiä leväytetäänkin suoraan kasvojen eteen... Hioutuu se terävyys pois, katoaa se pointti, joka hatarasti on kantanut koko angstin läpi. Yhtäkkiä ei enää löydykään yhtään järkevää tai edes puolijärkevää syytä siihen, miksi olen kaiken paskan skipannut Ihmissuhteen niskaan. Millä oikeudella, kun en ole edes valmis nostamaan kissaa pöydälle ja selvittämään, mikä vaivaa? Miksei kukaan ole sanonut, ettei mulla ole mitään oikeutta kiukutella ja olla kuin perseelle ammuttu karhu? Ei kannata olettaa, että mä tuollaisen asian tajuan, liian syvällä ja liian innokkaasti polskin niissä pohjamudissa. Aiheettomasta paskasta ei kenenkään tarvitse kärsiä, ja Ihmissuhteella olisi mitä suurin oikeus ärähtää ja antaa takaisin edes ripaus sitä paskaa. Mutta ei, ei lainkaan. Ärähtämisen ja paskan sijasta Ihmissuhde aikoi viedä mut ulos syömään. Voimme kaikki yhdessä hiljentyä tämän edessä, miettiä missä tässä mahtaa piillä se oikeus ja kohtuus, mitä ihmettä olen tehnyt ansaitakseni tämän. En yhtään mitään, kiukutellut ja ollut etäinen. Ihmissuhde on ihan liian hyvä minulle, liian hyvää ollakseen totta. Kaiken tuon prinsessakohtelun rinnalla korostuu vain oma lapsellisuus, ei voi olla ähkimättä ja puhkimatta, mitä ihmettä Ihmissuhde näkee mussa, mitä ihmettä se saa takaisin kaikesta tästä? Enhän mä ikinä voi olla Ihmissuhteelle yhtä ihana mitä hän on mulle. Tässä kilpailussa on vain yksi voittaja, enkä se todellakaan ole minä. En mä voi tasoittaa, en mä osaa, ei mulla ole rahkeita siihen.

Ei se auta kuin opetella, opetella olemaan tarpeeksi hyvä.

Herman, mistä moinen?

Gotcha!

2006-03-23T18:20:00.000+02:00

Kiinni jäit! Koska luet tätä tekstiä, se tarkoittaa että sinun täytyy kommentoida. Kommentoi ihan mitä haluat, kunhan teet sen. Laita tämä teksti omaan blogiisi ja nappaa kaikki blogiasi lukevat.

---

Käsittämättömän huono omatunto tästä angstailusta. Olen universumin typerin emakko, joka olisi syytä pistää pikkuisen parempaan komennukseen ja laittaa stoppi tälle turhalle angstaamiselle, josta kärsii syyttömät ihmiset. Antakaa synninpäästö, lupaan parantaa tapani viimeistään seuraavan angstin jälkeen.

Informaation tulvimista

2006-03-23T17:04:00.000+02:00

Olen rakastunut, varpaitani myöten - mummon vinttiin. Kaunein huone, minkä olen koskaan nähnyt. Suorastaan riipi katsella omaa, vanhaa koulupöytääni, kun paikalle niin paljon sopisi viemäni vaaleansininen, useamman vuosikymmenen ikäinen pöytä. Voisinkin raahata nyt väliaikaisesti sen takaisin paikalle, jolle se oikeasti kuuluu. Lukumotivaatio pompsahtaisi varmaan taivaisiin. Tosin, siellä main se nytkin pyörii. Sain vajaat kolme tuntia luettua ihan pirun hyvin, paljon enemmän mitä kotona olen saanut aikaiseksi. Täydellinen hiljaisuus ja ikkunasta siivilöityvä auringonvalo tekee ihmeitä lukumotivaatiolle, mikään ei keskeytä eikä häiritse. Maria Peuran Valon reunallakin alkoi avautua hieman paremmin, kun pääsin toiselle lukukierrokselle. Hyväksi tekniikaksi olen havainnut muistiinpanojen tekemisen sillä vauhdilla, kun päähän ajatuksia syntyy. En sensuroi mitään, kirjoitan ylös kaiken, joka vähänkään enemmän saa sijaa ajatuksissa. Annan aasinsiltojen syntyä, punaisen langan kadota. Illalla pitää taas erakoitua, sen verran hyvän vauhdin sain päälle.

Tosiaankin, Tampereelle kyllä mielelläni kamani roudaisin. Lisäpisteitä kaupunki saa siitä, ettei sinne ole lukion jälkeen muuttanut tietääkseni ketään tuttuja tai puolituttuja. Pääsee aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä ilman, että kukaan on muistuttamassa menneistä. Onhan tuo samalla helkkarin pelottava ajatus, syöksyä tuntemattomaan, mutta enemmän se silti houkuttelee. Täysin uudet piirit ja ihmiset, mahtavaa. Sen verran löytyy kuitenkin sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta, ettei yksin tarvitse jäädä. Toisena alana nyt sitten on sosiaalityö, jonka mukana tosiaan tuo Tampere tulee listaan, plus Rovaniemi. Härreguud, jopas tuli tarkasti nyt paljastettua suunnitelmat... toivottavasti kukaan ei näistä tunnista. Näillä hermoilla ja sympaattisuudellahan on mitä kätevämpää alkaa sossuntädiksi. Päässä ei kylläkään ole mitään ajatusta siitä, mitä työtä joskus hamassa tulevaisuudessa haluan tehdä. Perustan pienen kirjaputiikin ja hankin menestystä ja kunniaa syytämällä ulos best-sellereitä kuten lestadiolaisäidit synnyttävät lapsiaan. Luotan siihen, että se ajatus syntyy siinä opintojen ohella ja jos ei, niin sitten suunnan ja alan vaihdos. Tulevaisuuden kannalta tuo sosiaalityö tietenkin olisi paljon turvallisempi vaihtoehto.

Iski hillitön halu lähteä viihteelle, tanssimaan lantio liekeissä. Sinänsä aika amista, jos moinen fiilis tulee Lord Estin Hellä ori -biisistä. Tämä viikonloppu pitäisi ottaa rauhallisesti, seuraavana viikonloppuna edessä kaverin synttärit ja silloin tunnetusti kuppi kaatuu moneen otteeseen. Ei silti poista tämänhetkistä tarvetta päästä ketkuttamaan. Noh, josko tuo mummon vintti leikkaisi sen terävimmän kulman tältäkin pois. Sovi kuitenkaan torstaina lähteä humpalle, synti ja häpeä.

Onko lisättävää?

2006-03-23T11:22:00.000+02:00

Onnea ja auvoa voimme ammentaa myös siitä, ettei kuukautisia näy eikä kuulu. Kahden liuskan syöminen peräkanaa saattaa vaikuttaa asiaan, mutta tokihan niitä pillereitä olisi voinut vähän säännöllisemminkin syödä. Kyllähän tämä niin kuin ideaali tilanne on alkaa työntää jälkikasvua maailmaan. Vittu.

Nyt sinne vintille jumalan kyytiä.

Edit-

Sugar, tässä vaiheessa se on vielä ihan yleistä, pelkän kirjallisuuden nimellä menee. Ilmeisesti opintojen alkaessa voi sitten sitä ns. tarkentaa. Kaupunkeina on nyt Oulu ja Jyväskylä, jälkimmäinen on vielä kysymyksen alla. Toisen alan mukana vaihtoehtoihin tuleekin sitten lisäksi juuri Tampere, joka kaupunkina olisi noista kaikista miellyttävin vaihtoehto. Vaikka siellä melko vähän onkin tullut pyörittyä, olen oppinut tykkäämään. Olisin sinnekin hakenut kirjallisuutta lukemaan, mutta pääsykoekirja on sen verran arameaa, ettei pienintäkään mahdollisuutta vain siihen pohjautuen ole päästä sisälle. Mieitintää aiheuttanut sekin, millä perusteella kirjallisuutta yleensä haetaan opiskelemaan, riittääkö pelkästään se, että sattuu intihimoisesti pitämään lukemisesta? Se kun on se suurin syy oman päätöksen takana. Yrittänyttä ei laiteta, kesän alussa vain kokeilemaan.

Pääsykokeita ja oheistoimintaa

2006-03-23T09:50:00.000+02:00

Väliaikaismuutto hivenen myöhästyy, herätyskello ei onnistunut herättämään ja pyykit pitäisi vielä ripustaa. Sitten voikin kasata kamat ja suunnistaa kohti uutta lukunurkkausta. Pitäisi vielä keksiä hyvä lukusuunnitelma, missä järjestyksessä kannattaa lukea ja tehdä muistiinpanoja. Päätin hakea myös siihen toiseen paikkaan, vaikka se ala poikkeaakin roimasti kirjallisuudesta, jota siis yritän myös päästä lukemaan. Tulipa tuokin nyt sitten julki. Ei kai yksi kirja nyt voi niin pahasti sekoittaa, että pääsykokeissa kärsisivät molemmat aineet? Nyt on vain enää harkinnan allatoinen yliopisto, jossa myös olisi tuota kirjallisuutta tarjolla... Että haenko loppujen lopuksi sinne lainkaan, kun se muutenkin oli melko äkillinen päätös. Toisaalta, sama kai sekin olisi käydä tsekkaamassa, kun pääsykoekirjakin on melkein luettuna. Ymmärrys sen sijaan on melko hataralla pohjalla, sen verran korkealentoisissa sfääreissä tunnutaan menevän. Sen kuitenkin voisi varmaan jättää tärkeysjärjestyksessä sinne hännän huipulle, ottaa koko pääsykoe kokeilumielessä. Tullee olemaan mielenkiintoinen kokemus, lähteä harhailemaan täysin vieraaseen kaupunkiin... Toki mielelläni ottaisin vastaan neuvoja, ohjeita, kokemuksia sun muita, jos joku tänne eksyvistä on opiskellut/opiskelee kirjallisuutta.

Pitäisi varmaan jokseenkin huolestua tästä välinpitämättömyydestä, jota Ihmissuhde saa nauttia ajatusteni tasolla. Eilinen yhteydenottokin tapahtui pelkästä velvollisuudesta ja pakosta, pakkohan mun on ottaa siihen yhteyttä. Ei niinkään haluttanut, näkemisen suhteen ei ainakaan löydy haluja piirun vertaa. Niin käsittämättömän välinpitämätön olo, ei vain huvita. Aivan sama, annetaan olla näin. Ei minkäänlaista intoa tehdä aloitteita minkään suhteen, koko seurustelu ei sovi tämänhetkisiin kuvioihin. Jotain voisi kai päätellä siitäkin kiherryksestä, jonka sai aikaan tieto erään tuntemattoman miespuolisen kiinnostuksesta. Onhan se helvetin imartelevaa kuulla kehuja ulkonäöstä täysin tuntemattomalta ihmiseltä, numeron pyytäminen tulee jo lisäetuna. Harmitti, kun kaveri ei sitä ollut antanut, kertonut sen sijaan mun seurustelevan. Oheistoiminta ja sutina on juuri sitä, mitä elämääni nyt haluaisin. Vaikka se väärin olisikin, vaikka ensin pitäisi selvittää tilanne Ihmissuhteen kanssa, vaikka ja vaikka ja vaikka. Tiedän, että se puhuminen on edessä, vaikka näkemistä siirtäisin hamaan tulevaisuuteen. Ihmissuhde pelaa niin paljon kypsemmillä ihmissuhdesäännöillä kuin minä, toinen on vanha tekijä ja mulla on korvat vielä läpimärät. Hassua, miten suhde voi olla liian vakava olematta sitä kuitenkaan. Sillä vakavuudella on helppo raapaista pintaa, mutta jättää kaikki syvemmällä piilevä koskemattomaksi. Juuri nyt haluaisin vain pitää hauskaa, palata ajassa takaisin siihen, kun ei ollut mitään seurustelua, oli pelkkää vaivatonta tapailua ja vaivatonta seksiä. Ei sääntöjä, mitä saa tehdä ja mitä ei, ei ihmeellisiä puoliherneytymisiä miespuolisista ystävistä, ei niin säännöllistä näkemistä että jokaisesta mielenmuutoksesta ja huonommasta päivästä pitäisi tuntea tilivelvollisuutta. Vapaa suhde, sellainen sopisi tähän hetkeen ja tähän tilanteeseen. Ei tehdä rajoituksia käyttämällä sanaa seurustelu, nähdään silloin kun haluttaa, harrastetaan seksiä silloin kun haluttaa, katsellaan muitakin ihmisiä silloin kun haluttaa. Ihmistä ei ole tarkoitettu monogaamiseen suhteeseen, kuten joku viisas joskus on sanonut. En silti vielä ole valmis päästämään Ihmissuhteesta irti, vaikken tiedä johtuuko se enemmänkin siitä, etten vain jaksa sitä vääntämistä ja asian nostamista pöydälle vai siitä, että edelleen tykkään hänestä. Viime aikoina noiden välinen ero on alkanut heitellä ja hämärtyä. Olisi pitänyt pysytellä kaukana suhteilusta, eihän tästä näytä tulevan lasta eikä paskaakaan.

Loppukaneettina voisin suitsuttaa Poets of the Fallin uusinta sinkkua, Carnival of Rustia. Kerrassaan hurmaava. Kuunnelkaa, ihastukaa.

Maasta se keskikokoinenkin ponnistaa

2006-03-22T17:09:00.000+02:00

Hahaa, iski helkkarinmoinen hurina päälle! Erinäisten ulkopuolisten antamien neuvojen ja ohjeiden ansiosta pääsin jo pikkuriikkisesti kiinni lukemiseen, toisin sanoen innostuin pyörähtämään kaupungilla eräässä lempikaupassani: kirjakaupassa (itsehän olisin kyllä ensin veikannut Alkoa, mutta sehän ei taida millään tavalla liittyä tähän opiskeluun, kun en kuitenkaan kännissä ajatellut lukea saatika mennä pääsykokeisiin.) Kaikkihan siis rakastavat kirjakauppoja ja niitä lukemattomia lukemattomia kirjoja, värikkäitä kyniä ja puhtaita paperilehtiöitä. Mukaan tarttui äärimmäisen hieno Spiderman-lehtiä, johon aion upouusilla tusseillani tehdä maailman mainioimpia ja oivaltavimpia muistiinpanoja ja huomautuksia. Neljä sellaista on jo tehty! Käsittämättömällä tavalla mieli on taas vaihtunut siten, etten voi kuin huokailla kaiken tämän tarjonnan keskellä. Siis oikeasti, missä perkeleen välissä ehdin unohtaa sen, että mullahan on nokkani edessä lukemattomasti erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia?! Kymmeniä yliopistoja ja kiehtovia kaupunkeja, kymmeniä eri aloja, kymmeniä eri... kaikkia! Miksei ole vielä keksitty sellaista yliopistoa tai muuta opinahjoa, jonne pääsisi suhteellisen helposti sisälle ja pääaineen sijasta voisi opetella ripauksen kaikesta. Voisin jatkaa espanjan lukemista, voisin pitkästä aikaa tarttua pensseleihin ja maalata, piirtää, opetella matematiikastakin muutakin kuin yhteenlaskutaidon, opetella kirjoittamaan nasevasti ja nokkelasti, opetella kaikkea mahdollista mitä maan ja taivaan välille vain mahtuu. Haluan opiskella, haluan oppia! Luoja. Vedän kohta jotain väärään henkeen tällä menolla, tuntuu etten pysy paikoillani, kun vain haluan oppia jotain uutta. Selvästi söin äsken jotain sopimatonta, liekö livahtanut jotain psykedeellisten harhojen syntymistä edistäviä sieniä jauhelihakastikkeen sekaan...

Faktahan nyt kuitenkin on se, että alkuun päästyäni ei ole mitään ongelmaa. Lisäplussana myös se, että rakastan tehdä muistiinpanoja ja tiivistelmiä, niillä sitä lukiokin päästiin läpi. Kaverit pänttäsivät kirjoja, minä tein värikkäitä muistiinpanoja ja muistin asioita siitä, millä värillä olin siitä itselleni kirjoittanut selväsanaisemman tiivistelmän ja missä kohtaa vihkoa se sijaitsi. Tietynlainen valokuvamuisti siis. Olen... innostunut, lapsellisen innostunut. Huomaan sen siitäkin, että kirjoitan hirveällä vauhdilla ja tuntuu etten ehdi hakkaamaan näppäimistöä läheskään niin nopeasti, että ehtisin kaikki tunnot ja tuskat tähän vuodattaa. Asiasisällöstä viis, kunhan saan kirjoittaa! Kyllä se vielä tästä, huomenna on uusi päivä ja heti aamusta rynnin vintille, jonne ei pääse mukaan mitään häiriötekijöitä.

Herman, uskosi minuun suorastaan särkee sydämeni. Ei, pois tuo sarkasmi. Kyllä tässä nyt (nyt as in tällä hetkellä, kun kello näyttää 17:04, tunnin päästä saattaa olla jo ihan toinen meininki) näyttää siltä, että otan riskin ja haen kahteen tyystin erilaiseen paikkaan, plus siihen tosiaan sitten ne ammattikorkeat päälle. Ei se ota, jos ei annakaan ja yrittänyttä ei laiteta eikä panna. Sama se on käydä yrittämässä, eiköhän tässä lukujen ohessa kuitenkin selvene se paikka, joka pääsee ykköseksi priorisoinnissa. Muihin voi käydä vetelemässä vasemmalla kädellä. ;)

Uijuijui, näillä eväillä on hyvä jatkaa raivaamaan omaakin huonetta lukujen kannalta parempaan kuosiin. Muistikirjani saakoon myös osansa tästä innosta, nämä tekstithän ovat pelkkää kyberavaruuden täytettä.

Help! I need somebody!

2006-03-22T12:19:00.000+02:00

Tämänkin päivän osalta ovat luvut menneet jokseenkin reisille. Eilen sain älynväläyksen toisen lähikaupungin opiskelutarjonnasta ja pitihän se heti aamutuimaan tulla katsastamaan. Jumituinkin sitten koneelle oletettua pidemmäksi aikaa, kun kaikkien iloksi ja onneksi löysin jälleen yhden vaihtoehdon horjuttamaan tämänhetkisiä päätöksiäni. Nyt sitten olen kahden vaiheilla, mihin kaikkiin paikkoihin tässä kannattaisi hakea. Tällä hetkellä näyttää uhkaavasti siltä, että listalta löytyy kolme pääsykoetta yliopistoihin ja päälle vielä ammattikorkeakoulut. Hitusen vain hankaloittaa juuri nuo yliopistohaut - kuvittelenkko liikoja, jos kuvittelen yhdenkään oven aukeavan, jos samaan aikaan yritän keskittyä kahden täysin erilaisen aineen pääsykoekirjoihin ja -kokeisiin? Tässä näkee sen helvetinmoisen sudenkuopan, joka liittyy siihen, kun ei vain tiedä mikä kiinnostaa eniten. Kaikki kiinnostaa yhtä paljon, joten saa pyöriä sormi suussa ja enttententtenteelikamentten-tekniikalla päättää, mihin hakee. Ja kun edelleenkään kukaan lähipiirissä ei tunnu pyörittelevän samoja ongelmia, vaan olen ainoa, joka on suurin piirtein valmis vääntämään itkua, kun tuntuu ettei välivuoden jälkeen ole jäänyt käteen muuta kuin viha kassatyötä kohtaan.

Oikeasti, tässä vaiheessa voisin maksaa kultaa ja mirhamia siitä, että saisin käteeni kirjekuoren, jonka sisällä olisi hyväksytty-riemujulistus. Vannon, että sen jälkeen elämässäni ei ole muuta kuin auringonpaistetta ja sateenkaaria, onnea ja auvoa, linnunmaitoa ja saippuakuplia. Kun vain annatte mulle sen opiskelupaikan.

-

2006-03-21T12:12:00.000+02:00

Diablo. Sentenced. Kotiteollisuus. To/Die/For. Amorphis.

Nyt saatanan nopeasti se niittivyö ja bändipaita.

Tukkakin on väärän värinen!

Älkääkä kiinnittäkö huomiota siihen, että mun piti olla lukemassa...

Vp

2006-03-21T09:43:00.000+02:00

Ehehe. Jotenkin oudosti jumituin jälleen koneelle, vaikka hyvänä tarkoituksena oli vain käydä tarkistamassa tilin tilanne ja lähteä lukemaan... No, lienee parempi sitten samalta istumalta hoitaa kaikki mahdolliset häiriötekijät pois eli tsekata blogit ja postata omaansa. Sitten voikin keskittyä siihen lukemiseen.

Vihdoinkin vaivauduin laittamaan vähän tikkua ristiin mahdollisen kesäduunin suhteen. Yhteen paikkaan lähetin hakemuksen, että sinänsä ei kovin voi aktiivisuudella kehua. Luotan siihen, että pääsen edelliseen paskaduuniin ja jos en, niin varmasti kykenen kyllä löytämään hyviäkin puolia asiasta. Sen verran kauan tullut hikoiltua siinä kassalla, etten itkemään purskahda, jos ei ovet sinne enää aukeakaan. Muutenkaan pääsisi kuin vasta kesäkuun puolivälissä, kun pitää kaikenmaailman pääsykokeissa laukkoa. Amk-hakukin alkoin eilen, pitäisi suoda hetki senkin ajattelulle. Kai se jotenkin pitää arpoa, minne haen. Olis se niin helkkarin helppoa iskee jollekin muulle ne hakupaperit käteen ja käskeä tehdä hyviä päätöksiä mun tulevaisuuden suhteen, ei tarvitsisi itse stressata sitä, päättääkö varmasti oikein. Saisi syyttää muita, jos tuleekin paskaa niskaan.

Ihmissuhteen sysäsin paitsioon, jäähylle, hattuhyllylle. En lopullisesti enkä virallisesti, mutta tämän viikon ajan suon itselleni taukoa näkemisestä. Ei huvita alkaa puida juttua, keskustella ja avautua. Se valitettavasti taitaa kylläkin olla kuitenkin jossain vaiheessa edessä, Ihmissuhde ei kykene siihen jaloon 'unohdetaan kaikki ja tungetaan maton alle muhimaan' -taitoon. Pitää puhua ja keskustella ja avautua ja jakaa asiat. Saatana. Selvinpäin se keskustelu menee mun osalta siihen, että haukon henkeäni kuin kala kuivalla maalla, humalan turvin pystyn kyllä aukaisemaan sanaisen arkkuni. Pahoin pelkään, ettei Ihmissuhteelle sovi muutaman eli aika monen paukun nauttiminen eräänlaisena jäänsärkijänä ennen keskustelun aloittamista. Pitää olla kypsä ja kyetä keskustelemaan selvinpäinkin. Melko aikuismaista.

Lukemaan se kai on lähdettävä, jotta yliopistopaikka aukenee ja sukulaiset varmasti saavat nyrpistellä nenäänsä.

Kun ei vain tiedä

2006-03-20T11:52:00.000+02:00

Siunattu hiljaisuus, ainoana äänenä ulkoa kantautuvat lintujen sirkutukset. Plus näppäimistön kolina, mutta moisen maallisen metelin voi helposti siivilöiden sensuroida. Lukeminenkin tuntuu hyvältä, yksi kirja jo luettuna. Huomenna ajattelin kantaa kamani mummon vintille, mikäli heruu lupa. Aikaisemmin se on kyllä jo luvattu, mutta mummon muisti nyt alkaa olla vähän kiikunkaakun, parempi pelata varman päälle ja kysäistä uudemman kerran. Saa jotain säännöllisyyttä elämään, kun aamukahvin jälkeen saa kävellä mummolaan ja heittäytyä sängylle lukemaan. Ei nettiä eikä mitään houkuttelemassa ja varastamassa huomiota. Lisäintoa antaa kirjaimellisesti ympäristö: rakastan mummon vinttiä, voisin muuttaa sinne ihan vain niiden vanhojen, ulospäin aukeavien ikkunoiden ja kaltevan katon vuoksi. Nitisevät portaatkin luovat omalta osaltaan lisää tunnelmaa. Tämän päivän voi siis ottaa vielä puoliksi vähän rennommin, tosin lukea aion tänäänkin. Vanhoja pääsykoetehtäviä tuli jo vilkaistua ja kirjoitettua ylös, ja lukeakin olen jo ehtinyt.

Ketään tuskin yllättää tieto siitä, että Ihmissuhteen kanssa päädyin menemään sieltä, missä aita hipoo maata - en ottanut yhteyttä, hän otti. Pääsin taas kuin koira veräjästä, jälleen hirveät päänsisäiset vakuuttelut siitä, että olisin kyllä loppujen lopuksi ottanut puhelimen kauniiseen kätöseeni, mutta kun herra ehti taas ensin. Säälittävää itselleen valehtelemista, en varmastikaan olisi ottanut yhteyttä. Eilisillan tunteet sitten liitelivätkin sfääreistä toisiin, ärsytti ja nauratti ja vitutti ja kadutti. Mielessä pyöri vanha Kismet-mainos, jossa pariskunta muistaakseni makaa sängyssä ja toinen osapuoli huokailee, kuinka 'on kuin muuri olisi tullut väliimme'. Samaa luokkaa oli Ihmissuhteen yhteydenotto, kliseisyydessään hauska, mutta suoraan maaliin osuva. Vihaan kaikenlaisia konflikteja ja tilanteita, joissa joudun vasten tahtoani tuomiolle oman käyttäytymiseni tai puheideni vuoksi. En pidä siitä, että mut ahdistetaan nurkkaan ja painostetaan, ei se kukkokaan käskemällä laula. Pahoittelen amatöörimaisuuttani, mutten ole tottunut siihen, että mun on avauduttava silloin kun haluaisin olla hiljaa, vain sen vuoksi että se on mun velvollisuus toista kohtaan. Mä en pidä siitä, että Ihmissuhteen myötä multa on riistetty oikeus olla pahantuulinen tai muuten vain omissa ajatuksissani ilman, että joudun selittämään miksi ja minkä takia. Ehkä se sitten on itsekkyyttä, muttei voi odottaa muutoksen tapahtuvan sormia näpsäyttämällä. Ihmissuhdekin ottaa niin herkästi kaiken itseensä, ei tippaakaan kykyä asennoitua niin, että antaisi tilaa ja nakkaisin paskat siitä, mikä toista vaivaa. Ei, vaan heti on automaattinen asennoituminen sen suhteen, että se vika ja syy on itsessä, huoli siitä mitä itse on tehnyt väärin. En ymmärrä tuollaista, en Ihmissuhteen enkä kenenkään muunkaan kohdalla. Ehkä mä sitten olen se poikkeus, kun helposti pystyn sivuuttamaan toisen tunteet, ts. en heti ota itseeni ja ala miettimään, mitä mä olen tehnyt väärin, millä mä olen saanut aikaan toisen pahanmielen tai muunlaisen aallonpohjan. Jos se vika sitten kuitenkin on mussa, oletan että vastapuoli kertoo sen mulle. Jos ei, niin annan olla. Olkoon omassa rauhassa ja selvittäköön yksin, mikä hiertää, mä en jaksa päiviäni pilata itsesyytöksillä ja olla kuin maani myynyt ja sokerini syönyt. Tässä mielentilassa haluan vain aikaa ja tilaa, vaikka tiedän sen pidemmällä aikavälillä kusevan pahasti. Helposti päivä tai pari venyy viikoksi ja hetki hetkeltä kynnys ottaa yhteyttä ja irtautua siitä pahasta olosta nousee korkeammaksi, lopulta on helpompi unohtaa koko juttu ja ihminen. Vaadin ihan hirveästi kärsivällisyyttä käytökselläni, tajuan sen kyllä itsekin. Kärsivällisyyttä, jota ei itseltäni vastaavassa tilanteessa varmaankaan löytyisi tarpeeksi.

Ehkä mummon vintti ja lukeminen pelastaa mut tältäkin, voin uppoutua kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan ja pakoilla Ihmissuhdetta. Jos pieni tauko näkemisessä selvittäisi ajatuksia. Ei huvita nähdä tässä mielentilassa, ensimmäistä kertaa viikonloppuna pelkkä kosketuskin tuntui epämiellyttävältä. Tai.. ei niin luonnolliselta kuin aikaisemmin. Tällä hetkellä tuntuu vain pahasti siltä, ettei tässä enää mikään tauko tai ajattelu muuta sitä tunnetta, että tämä suhde on turha. Ei mene minnekään, ei voi mennä minnekään. Miksi siis tuhlata kummankaan aikaa ja energiaa?

Aina ei voi voittaa

2006-03-19T21:04:00.000+02:00

Jone Nikula, kerrassaan herkullinen mies. Kummallisesti tuollaiset hevimörököllit vetoaa, vaikkei periaatteessa edustakaan sitä miesryhmää, joka normaalisti herättää kuumotusta. Jotenkin tuo mieleen E:n, samaa rösöistä ja tiedostamatonta seksikkyyttä.

Kevyen aloituksen jälkeen voikin sitten hyvällä omatunnolla siirtyä vähemmän kevyisiin ja mukaviin asioihin. Ahdistus ja vitutus kyseisen ahdistuksen johdosta ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Tuntuu, että uppoan koko ajan syvemmälle tähän mustaan liejuun, josta en itsekään tajua paskan vertaa. Jouduin sitäpaitsi pienoisen kysymysmerkin eteen, kun eilisillasta alkoi tulvia välähdyksiä mieleen. Taisin sittenkin olla enemmän humalassa mitä kuvittelin, sen verran on aukkoja muistissa. Yritän nyt sitten muistella, olinko Ihmissuhteelle kovinkin tympeä ja möläytinkö oikeasti jotain aika paskamaista... Ei voi muistaa. Missään yhteydessähän tänään ei olla oltu, varmaan jälleen kaihottu oma-aloitteisuuteni perään. Tympii vain joku niin infernaalisesti, ettei mikään huvita. Taas lipsahtanut siihen, että on helpompaa möksöttää yksinään kuin ottaa itseään niskasta sen verran, että vaivautuisi käyttäytymään ihmismäisesti. Helpompaa olla kusipää ja antaa toisen arvailla, että mikäköhän käpy sillä naisella tällä kertaa on perseessään. Eilen tuli muutamalle kaverillekin avauduttua asiasta, ja luonnollisesti sieltä tuli se neuvo, joka ilmeisesti mulle pitäis vääntää rautalangasta ja piirtää vielä kuvakin, että ymmärtäisin - puhu Ihmissuhteen kanssa. Vaikka mä kuinka spekuloisin ja analysoisin, niin en pääse puusta pitkälle herran ajatusten suhteen. Ainakaan vielä ei lukuisten ihanien piirteideni ja kykyjeni listalta löydy ajatusten lukemiseen tarvittavaa taitoa. Se puhuminen ja kissan paiskaaminen pöydälle on vain niin harmillisen paskamaista hommaa, teoriassa niin paljon käytäntöä helpompaa. Työlästä ja raskasta eikä ole takuuta, että saa kuulla juuri sen, minkä haluaa kuulla. Tosin tässä tapauksessahan ei ole mitään tietoa siitä, mitä haluaisin kuulla.

Käsittämättömän hyödytön olo, ei vain saa mistään kiinni. Ajatukset kiertää kehää. Pitäisikö sittenkin ottaa yhteyttä ja olla kuin ei olisikaan, olisi sitten sekin alta pois. Teeskentelisi, että kaikki on ookoo säästyäkseen siltä asioiden puimiselta. Hyvä vaihtoehto, saisi luvan kanssa jättää omatkin ajatukset selvittämättä, antaa niiden muhia omissa liemissään sellaisenaan. Ainahan sitä on menty sieltä mistä aita on matalin, ainahan sitä on jätetty asiat levälleen, kun niin on vain helpompaa. Vittumaista vain pidemmällä tähtäimellä, mutta hetkellinen helpotus vie voiton. Mitä ihmissuhteiden selkeään päätökseen viemiseen tulee, oon yksi käsittämättömän leväperäinen lehmä. En vain tykkää saatika osaa kohdata vähemmän mukavia asioita, vaan mieluummin suljen silmäni ja lakaisen ongelmat maton alle. Kypsää ja kehuttavaa käytöstä, vähintäänkin kiitettävän arvoista.

En mä tiedä. Ojentaisin ohjakset mieluusti jollekin fiksummalle ja filmaattisemmalle tapaukselle.

Suvainto

2006-03-19T12:37:00.000+02:00

Ei krapulaa, pelkkä lievä päänsärky. Helvetin hieno homma. Ilta oli... mielenkiintoinen. Kaverin kanssa keskusteleminen ja Ihmissuhteeseen liittyvä ahdistus saivat yhdessä aikaan sen, että päädyin itkemään kantiksen vessaan. Itsekin yllätyin, ei ole tapana kyynelehtiä vaikka humalatila kuinka hipoisi pilviä. Nyt vaan kaikki se paska ja paha olo purkautui itkuna, ja kyllähän se vähän oloa helpotti. Sitä vain niin helposti jää kiinni siihen itkemiseen, ei pysty enää lopettamaan kun se padot kerran aukenee.

Ihmissuhteeseen törmäsin ihan sattumalta, onneksi vain hetken verran. En ilmeisesti pystynyt esittämään normaalia erityisen onnistuneesti, vaikutin herran sanojen mukaan aggressiiviselta. Ehei, minkä takia mä nyt aggressiivinen olisin. Niin. Jotenkin ajatuksen tasolla olen... olin jo tehnyt päätöksen pistää stopin koko suhteelle, huomasin baarissa turhankin innokkaasti katselevani muita. Mitään en kuitenkaan tehnyt, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että voisi... Se riittää.

En vain jaksa enkä halua, en jaksa tätä tilannetta mutten jaksa tätä mitenkään lähteä purkamaankaan. Annan vain olla ja odotan, että tässä joku valaistuminen tapahtuu.

Ärräpäitä ja havuja, perkele!

2006-03-18T16:14:00.000+02:00

Jostain syystä vituttaa ja ahdistaa rankemman kautta. Leijaillut koko päviän jo niissä atmosfääreissä, että äidillekin tilitin, ääneen pohdin koko parisuhteen heittämistä roskiin. Jostain tämä taas yön aikana nousi, hillitön vitutus ja ärsytys. Ihmissuhde ei tee muuta kuin hidastaa, tuhlaan aikaani suhteeseen, joka ei ole menossa mihinkään suuntaan. Se on joko kaikki tai ei mitään, ja herra sijoittuu noiden puoliväliin. Yhtä tyhjän kanssa, perseestä ja paskaa kaikki tyynni. Sen verran vakaasti olen päättänyt syksyllä häipyä muille maille vierahille, että tuntuu pelkältä ajan tuhlaukselta kuluttaa viimeinen kesä täällä suhteillessa. Pelkkiä rajoituksia, hauskaakaan ei saa pitää siihen malliin, miten ennen pörräsin. Ei tietenkään, mutta silti se vituttaa. Jos voisi laittaa koko sonnan hyllylle pelkästään kesäksi, sekin riittäisi. Vituttaa vain niin infernaalisesti, että haluttaisi vain taantua kolmevuotiaan tasolle ja saada itkupotkuraivari.

Onneksi on vanha, tuttu apu - vetää jumalattomat perseet. Sen teen, pyörin kännissä ja tuhoan jälleen muutaman aivosolun, joiden elossaolo olisi äärimmäisen tärkeä Ihmissuhteen merkityksen ja tulevaisuuden pohtimisessa. Sama se sille, juon taas itseni mukavaksi.

1411

2006-03-16T16:49:00.000+02:00

Voi kauheutta, netti lopetti toimimisen aivan yllättäen. Voimme arvailla, kuinka hukassa kaltaiseni nettiaddikti on, varsinkin kun blogien lukeminen jäi mitä pahimmalla tavalla kesken. Päivittäinen annokseni sosiaalipornoa jäi siis vajaavaiseksi, miten kamalaa. Yllättävä takaisku sen sijaan sai aikaan sen, että sain vihdoin ja viimein otettua itseäni niskasta kiinni ja hoidettua kaksi kärpästä samalta istumalta - levyhyllyni on siistissä aakkosjärjestyksessä ja jälleen useampi kuin yksi levy sai kokea heiton kohti vesilintua. Huvittavaa, miten jokaisella raivauskerralla kaapin perukoille lentää täysin toisenlaista musiikkia, mitä sinne sitten tilalle tulee. Tällä kertaa takavasemmalla sai poistua sekalainen rykelmä erilaista räppiä ja purkkapoppia ja tilalle tuli uusia löytyjä kuten To/Die/For, Amorphis, Armor for sleep ja Underoath. Jokseenkin raskaampaa musiikkia siis. Kavereille onkin tullut heitettyä läppää yhä kiihtyvästä muodonmuutoksestani hevariksi, sen verran alkanut musiikkimaku muuttumaan. Musiikin(kin) suhteen alan olla aika mainio epäsikiö, kuuntelen niin kaikenlaista musiikkia. Maanantaina saatan fiilistellä heviä ja hard rockia, tiistaina onkin vuorossa underground-skedepunk ja keskiviikkona sheikataan buudia ihkupihkun MTV-kaman tahtiin. Ei sovi jumiutua yhteen tyylilajiin, pysyy paremmin ajan hermolla, kun ujuttaa lonkeronsa jokaiseen ilmansuuntaan.

Toisena kärpäsenä lätkin ison roskapussillisen verran turhia papereita roskiin. Lukion ajalta oli suurin osa, mutta löytyipä joukosta kamaa yläasteeltakin. Kaikki aineet säästin, mukava myöhemmin lukea omia kirjallisia tuotoksia. Ehkäpä niistä on jopa jotain hyötyä, mikäli se opiskelupaikka irtoaa, sen verran kirjoittaminen siihen liittyy. Pääsykoekirjoistakin tuli ilmoitus, ovat vihdoinkin saapuneet. Pitäisi lähteä hakemaan ja tehdä heti huomisesta alkava lukusuunnitelma. Hyvänä tarkoituksena olisi lukea se kuusi tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa. Tiedän lukemisen lähtevän hyvin käyntiin, kunhan vain saan kirjat käsiini ja majoitun paikkaan, jossa ei ole houkuttelemassa nettiä tai televisiota. Mikä onkaan siis parempi lukupaikka kuin mummon vintti, ei löydy edes radiota. Roudaan kirjat ja muistiinpanovälineet sinne ja aloitan, ei mitään häiriötekijöitä keskeyttämässä.

E:n aiheuttama kohu laantui sitten hyvinkin nopeasti, tällä hetkellä enemmänkin naurattaa koko se kouhotus ja menneiden vatvominen. Luonnollisesti Ihmissuhteella oli asian suhteen sormensa pelissä, tosin tietämättään. Tajusin vain koko tilanteen typeryyden, kun katselin (no siis, tuijotin ja ihastelin. Alan olla varsin pelottava tuijottusteni kanssa, voi vain kuvitella kuinka häiritsevää on, kun ei saa edes lehteä lukea ilman, että mä tuijotan ja huokailen ihastuksesta.) Ihmissuhdetta - mitä järkeä on tarrata menneisyyteen, kun nykyhetki on niin hyvä eikä olo voisi olla parempi? Ei kerrassaan mitään. Onhan se harmi, että välit E:n kanssa menivät poikki niin kuin menivätkin, muttei ne miksikään muutu, vaikka kuinka muuta haluaisinkin. Olisihan se kiva vaihtaa kuulumisia, mutta onhan tässä jo vuosi elosteltu menemään ilman minkäänlaisia yhteydenottoja. Miksi niiden puuttuminen nyt siis kaataisi maailman? Niinpä niin, tässä on paljon muutakin tekemistä kuin haikailla vanhojen perään. Problem solved.

Viikonloppuna onkin sitten edessä mitä ihanimmat kissanristiäiset, joissa ilokseni ja onnekseni pääsen epäilemättä vastaamaan lukemattomiin kysymyksiin koskien opiskeluita ja Ihmissuhdetta. Ilakoin jo etukäteen, onhan nokkansa joka helvetin asiaan työntävät sukulaiset pelkkä siunaus. Tai itseasiassa, on kaksi vaihtoehtoa, miten tuleva kohtaaminen tulee menemään; joko Ihmissuhdetta koskevia kysymyksiä satelee jokaisesta ilmansuunnasta tai sitten edessä on jäätävä hiljaisuus, jota ei kukaan vahingossakaan riko kysymyksillään. En sitten tiedä, kumpi olisi parempi, helvetin huvittavia molemmat vaihtoehdot ainakin on. Onhan se nyt mullistavaa, kuinka tällainen työläisperheen tyttö on saanut akateemisesti kouluttautuneen, vanhemman miehen. Niin mullistavaa, että asiasta täytyy jauhaa ja vääntää mitä ihmeellisempää paskaa. Asiaa ei tietenkään helpota erinäiset suorasanaiset kommentit, mitä kyseisten sukulaisten oman jälkipolven koulutuksesta olen laukonut. Siitä sitten johtuu, että osa suvusta tuntuu kuvittelevan mun kulkevan nokka pystyssä, kun olen saanut jalkani parempien piirien ovenrakoon. Helvetin huvittavaa, aikuiset ihmiset louskuttaa menemään asioista, jotka ei kuulu niille tippaakaan. Toki tästä revin kaiken huvin irti, kysymysten edessä en todellakaan tule säästelemään sanojani, vaan hehkutan ylisanoja. Lisää vettä myllyyn vaan.

Josko lähtisi saattamaan sivouksen päätökseen, sitten onkin edessä silitys. Tietenkin, olenhan päivät kotona, joten vähintäänkin voin tehdä about kaikki saatanan kotityöt. Kiitti vitusti, äiti, mäkin tykkään susta.

-,-

2006-03-15T12:15:00.000+02:00

Normaali päivärytmini on häiriintynyt isän vapaapäivän johdosta. Aamulla en ensitöikseni voinut istahtaa aamukahvin kanssa tietokoneen eteen, vaan aamukahvi piti nauttia keittiössä lehteä lukien. Koneellekin piti hiipiä kuin salaa, onhan se nyt niin suuri synti istua sisällä näin kauniilla ilmalla. Pitäisi loikkia ulos vielä kun viimeinen kahvitippa on valumaisillaan kurkusta alas. Valitettavasti talon vanhemmilta ei löydy ymmärrystä hitaalle käynnistymiselleni, vaan moukat leimaavat sen puhtaaksi laiskuudeksi. Aamu täytyy aloittaa rauhallisesti eikä hätiköiden, kyllähän tuonne ulos myöhemminkin ehtii. Aamu sitäpaitsi on päivän luovin hetki ja kirjoittaminen onnistuu paljon paremmin kuin iltapäivällä. Ei sovi yhtään kuvioihin tällainen hätäileminen, onneksi nyt saa hetken hengähtää, kun isä ryntäsi kaupungille asioille.

Eilisillan uhrasin pitkästä aikaa kirjoittamiselle, tuntui sen verran paljon pyörivän mielessä asioita. Tarkemmin sanottuna viime lauantai ja E. Häpeäkseni joudun myöntämään, ettei miekkosen näkeminen ollutkaan niin pieni juttu, mit halusin itselleni uskotella. Enemmänkin saanut ihmetellä, miten se herätti näinkin paljon tunteita. Kaivoi esille kaiken sen, minkä luulin painuneen jo unholaan. Eilen vain havahduin siihen, että verkkokalvolle maalautuu jatkuvalla syötöllä mielikuvia E:stä, taustamusiikkina kuuluu kaikki vanhat viesti, puhelut ja kasvokkain käydyt keskustelut. Eikä eilinen kirjoittaminen selventänyt mitään, en vieläkään saanut ratkaistua koko yhtälöä. En ymmärrä, mikä siinä miehessä on sellaista, josta en tunnu pääsevän eroon, vaikka kuinka sen työntäisin muistojen perimmäiseen perukkaan. Saattaa mennä pitkiäkin aikoja, etten muista edes koko ihmistä tai sitä tiettyä ajanjaksoa elämässäni, mutta auta armias, kun se sitten palaakin mieleen... Tulee ryminällä eikä lähde pois millään.

Jotenkin koko kuvio ja yhtälö olisi helpompi selvittää itselleen, jos olisi edes jotain konkreettista selvitettävää. Eihän meillä periaatteessa ole koskaan ollut mitään mutta sitten taas... on ollut ja paljon onkin ollut. Tunteita ei koskaan ole puuttunut, ei vaikken koskaan kenellekään olekaan omia tunteitani paljastanut. E teki aina selväksi omat tunteensa, oli niin jumalattoman rehellinen ja avoin. Edes ystäville en ole myöntänyt, kuinka paljon niitä tunteita minunkin puoleltani löytyi, oli helpompaa pudistella päätään ja huokailla, kuinka E niin kovasti jaksoi tykätä minusta. Jotenkin kaiken sen huokailun sivussa oli helppo piilottaa omat tunteensa ja olla kuin niitä ei olisikaan. Kaipa mä sitten jotain häpesin. Ei E sopinut kuvioihin, se oli niin reilusti erilainen. Täysin toista maata eikä koskaan olisi sopinut niihin piireihin, missä itse liikuin. Kerrassaan idioottimaista, joku tuollainen meni niiden omien tunteiden edelle. Kaiken jossittelun ja menneiden kummittelun voisin hyväksyä, jollen olisi niin varma siitä, miten kaikki olisi kääntynyt paremmin päin, jos vain olisin antanut luvan käydä niin. Tiedän sen, että olisin ollut niin helkkarin onnellinen E:n kanssa, olisin voinut saada kaiken, jos vain olisin tajunnut tarttua kiinni. Sen sijaan annoin kaiken sen lipua pois ja tässä sitä ollaan, nyyhkitään omia huonoja päätöksiä ja surraan palaneita siltoja. Täysin oma vika, keneenkään toiseen ei voi syyttävää sormea osoittaa.

En edes ymmärrä, miksi nyt niin kovasti riuhtomalla yritän saada jotain takaisin siitä menneestä. Tilannehan on nyt täysin erilainen, hetki on täysin väärä. Ei pitäisi kaivaa menneitä, olisi pitänyt vain antaa asioiden olla. Nyt vain tuli niin suuri tarve saada joku merkki siitä, etten mä ollut pelkkää paskaa ja pahaa. Että E pystyy muistamaan myös sen toisen puolen kolikosta, muistaa kuinka sinä yönä sanottiin suuria sanoja ja kuinka kaikki tunteet iskettiin pöytään. Muistaisi sen yhden hetken, muuta en halua. Olisi niin helkkarin mukava vaihtaa vain kuulumisia, kuulla miten sillä menee. Liikoja vaadin, kai tässä sitten vielä ollaan vaaravyöhykkeellä. Ymmärrän kyllä tuonkin, mutta... niin. Kaipa silti kuvittelin ja toivoin olevani edelleen sen verran erityinen, että rajaa voisi venyttää. Kovat luulot tytöllä, ei ihmekään että sitä sitten tullaan ryminällä alas.

Enpä sitten tiedä, mitä tälle ihmeelliselle odotuksen tunteelle voisi tehdä. Toinen puoli tietää odotuksen olevan turhaa, toinen puoli taas haluaa uskoa ja toivoa. Typerää, turhaa. Tästä nyt ei enää puutukaan kuin se, että repisin jostain jotain antipatioita RP:tä kohtaan, olisi kaikki vedetty samaan syssyyn.

Stupid girl.

Just chillin'

2006-03-14T14:36:00.000+02:00

Np. Gloria Estefan & Miami Sound Machine

Oivoi, tulisi jo kesä. Pitäisi ehkä rajoittaa tämän kaltaisen musiikin kuuntelua, pidentää vain odotusta. Viime päivinä on tullut turhankin paljon hehkuteltua, josko tänä kesänä jäisikin työt väliin, vetäisi lonkkaa vain koko kesän. Taloudellisesti hyvinkin huono valinta, mutta toisaalta... Painanut paskaa duunia viime keväästä saakka, taukoa ollut pari viikkoa. Jotenkin houkuttelee pitkäksi venyvät kesäaamut, biitsillä makaaminen, hyvien kirjojen lukeminen ja täydellinen nollaus. Miinuspuolena vain se rahattomuus, joka tuon myötä on aika kokonaisvaltaista. Tällä hetkellä voisin silti kallistua täydellisen kesäloman puoleen, rahattomuuden vittumaisuus ei mene chillailun ihanuuden ylitse. Eipä sillä, että tällä työnhakuaktiivisuudella kovin varmasti töitä saisikaan, onhan hakuja takana tasan yksi. Melkoisen varman päälle pelaamista, haha. Teen kuten muidenkin vähemmän mukavien asioiden pohtimisen suhteen; jätän pohtimatta. Menkööt omalla painollaan tai olkoot menemättä. Itsehän työttömyydestä kärsin - tai olen kärsimättä.

Vähitellen voisivat ne perkeleen pääsykoekirjatkin saapua, alkaa jo himottaa päästä lukemaan. Into nousi jälleen asteen verran, kun löysin toisenkin paikan, jonne haen. Kokeilumielessä enemmänkin, lähikauupungin yliopistoon keskitän tarmoni. Sama se on silti kokeilla muuallekin, varsinkin kun pääsykoekirjoja on vain yksi eikä se näin ollen häiritse muuta lukemista. Mähän kyllä, perkele, jonnekin menen opiskelemaan. Akateeminen maailma kaipaa selvästikin kaltaiseni persoonan tuomaa ravistelua, totta munassa.

Eilen tuli ensimmäistä kertaa suorasanaista puhetta ikäerostamme Ihmissuhteen kanssa. Lyhyesti, mutta sitäkin ytimekkäämmin. Oli Ihmissuhdekin kuulemma aiemmin miettinyt, olenko liian nuori hänelle. En kuulemma ole, osaan käsitellä häntä. Siihenpä se asiasta keskusteleminen jäi ja toisaalta, voiko tuosta nyt tuon enempää vääntääkään? Asiaa on mietitty ja lopputulokseen päädytty, se siitä. Asiahan ei puhumalla miksikään muutu, parempi siis joko niellä se tai olla nielemättä. En tosin näe mitään järkeä siinäkään, että itseisarvoisesti suhtaudutaan siihen ikäeroon; ei kai siihen sen kummemmin tarvitse kiinnittää huomiota, ellei se jossain tilanteessa tai vaiheessa kovin räikeästi hyppää silmille. Mitä sitä tieten tahtoen jankkaamaan ja miettimään.

Kirjastoon ahdistelemaan tätejä pääsykoekirjojen tiimoilta.

Syleilen maailmaa

2006-03-13T12:05:00.000+02:00

Viikosta ei voi tulla kuin hyvä, jos maanantaikin valkenee hyvissä merkeissä ja mielialoissa. Auringolla varsinkin on iso vaikutus mielialaan, ja kuten postauksistakin toivottavasti voi huomata, päivänpaistetta on riittänyt useampana päivänä peräkkäin. Eilen olin niin kesäfiiliksissä, että meinasin kaivaa kaapin perukoilta viime kesäiset bikinit ja testata niitä, mutta tyydyin keikistelemään nakuna peilin edessä. Ulkopuolisen silmin varmasti mitä huvittavinta - stereoista pauhaa purkkapoppi ja peilin edessä muikistellen keikistelee alaston punapää. Hillittömän hauskaa ja rentouttavaa, suosittelen kaikille takakireydestä kärsiville. Lisämaustetta antaa, jos jättää vetämättä säleverhot alas ja antautuu täysin (paljain...) rinnoin ekshibitionismille. Naapurin vanhapoika saa ilomielin ihailla kohoilevaa poveani ja liikkuvaista lantiotani, jos vain niin tahtoo. Erinäisistä, ajoittaisista kompleksestani huolimatta pidän vartalostani, ja vasta viime aikoina olen herännyt huomaamaan, kuinka se on muuttunut; poikamaisen teinitytön vartalon tilalle on tullut naisellisempi ja muodokkaampi versio. Juu, myönnän kyseisen muutoksen välillä onnistuvan myös ärsyttämään, mutta nyt se tuntuu vain hyvältä.

Pistän tekstin harhailun sivupoluille musiikin piikkiin - Päätin keskittää pursuavan hyväntuulisuuteni mielialaa kohottavan levyn kokoamiseen. Kasari, kasari... tuo musiikin kulta-aika. Täysin mahdotonta vääntää naamaa norsunvitulle, jos taustamusiikkina soi Don Henleyn Boys of summer tai Pointer Sistersin I'm so excited, Sandran In the heat of nighftista puhumattakaan. Oikeasti, voiko parempaa olla.

Rehellisyyden nimissä on silti myönnettävä, että olin eilen pettynyt... pettynyt sekä E:hen että itseeni. Kovasti olisin toivonut E:n ottaneen kopin ja heittäneen pallon takaisin, mutta ei. Puhelin vaikeni, eikä viestiä tullut. Sitten petyin itseeni, kun niin kovasti toivoin ja kuvittelin liikoja. Se silta on selvästikin poltettu eikä asialle enää ole mitään tehtävissä. Jotenkin vain kuvittelin... Turhan kovat luulot itsestäni. Kai kuvittelin, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta olisi tunteista jäljellä edes pieni, häälyvä muisto. Aikoinaan ne tunteet oli niin helvetin vahvoja, miten niistä ei ole jäänyt mitään jäljelle? Sorruin sitten sukeltamaan niinkin syvälle muistoihin, että kaivoin esille sen ainoan valokuvan meistä kahdesta. Muistan edelleen sen ottamishetken kuin eilisen, muistan kuinka hyvältä tuntui olla kiinni kyljessä, hymyillä niin leveästi. Ja ne tekstiviestit, ne puhelut... Olisi niin helppoa, jos niihin osaisi suhtautua täysin yhdentekevinä. Tai osaisi olla kaivelematta menneitä, enhän mä ole näitä miettinyt pitkään, pitkään aikaan. Jos olisin yhtään järkevä, lopettaisin menneiden kaivelun tähän enkä tieten tahtoen surkuttelisi. Menneisyyttä ei voi muuttaa, enkä loppujen lopuksi tiedä, haluaisinko edes muuttaa sitä. Eikä sillä ole edes mitään väliä, kumpikin mennyt elämässään eteenpäin ja asiaan liittyy muitakin ihmisiä. Tai no, ainahan niitä on liittynyt. Tuskin koskaan on ollut vain me kaksi, aina muita ollut sekoittamassa soppaa. Kerran jo E:n suhteeseen sekaantunut, ja nyt kun on Ihmissuhdekin... ei mitään syytä tehdä mitään, parempi tyytyä menneiden muisteluun, jos nyt välttämättä on jotenkin vedettävä E menneisyydestä tähän päivään. Vaikka niinhän se sanontakin sanoo, että tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Joskus sitä on vain otettava askel taaksepäin, vaikka tietää sen olevan pahasta.

Oi helvetti. Taivaskin on kaunis kuin morsian hääpäivänä. Jos sensuroi pois lumen autotallin katolta ja pienen pakkasen, voisi luulla olevan kesä.

Never better

2006-03-12T12:32:00.000+02:00

Hykerryttävän hyvää huomenta.

Hyväntuulisuus ei näytä laantumisen merkkejä, mikä luokitellaan vain ja ainoastaan hyväksi asiaksi. Tosin huvittaa itseäkin tämä jatkuva muikeana oleminen, varsinkin kun asialle nyt ei sen kummempaa syytä ole. Koko ajan on vain ihanan kevyt ja kepeä olo, kaikki sujuu kuin rasvattu salama. Oon vaan niin pirun... iloinen. Ei kai sitä muullakaan tavoin voi ilmaista. Ei jaksa murehtia opiskeluista, ei mistään. Sitäpaitsi, kesäkin on nurkan takana, joten asenne on senkin vuoksi muuttunut. Kesällä kaikki on parempaa, kesällä kaikki on helpompaa. Uhuhu, saatan kohta leijua kattoon saippuakuplia puhaltaen, jos tämä keveys kestää.

Eilinen meni nappiin, oikein onnistunut ilta. Ihmissuhde oli niin komea, piti välillä oikein keskittyä ihailemaan ja syömään silmillään. Hupaisaa sinänsä, silloin alkuaikoina en Ihmissuhdetta mitenkään erityisen hyvännäköisenä pitänyt, mutta eilen taas oli hymy herkässä. On se niin syötävä ja mikä parasta, tiedän meidän näyttävän hyvältä yhdessä. Nautin yhdessä näyttäytymisestä, nautin siitä että muutkin näkevät aarteeni. Kuulostipas kerrassaan kornilta. Nautin siitä hämmästyksestä, mikä vähemmän hyvien tuttujen kasvoille leviää, kun kerron Ihmissuhteesta tai kun näkevät meidät yhdessä. Viimeinen ihminen, jonka olisin kuvitellut alkavan seurustelemaan, niinpä niin. Näin kävi ja nautin siitä täysin rinnoin.

Oli outoa nähdä E, henkilö menneisyydestä. Herätti paljon tunteita, laidasta laitaan hyviä ja huonoja. Näytti samalta kuin ennenkin, ei ollut muuttunut tippaakaan. Tuli mieleen kaikki tapahtunut, kaikki ne sanat... Hieman haikea olo tuli, ei ehkä ihan niin hiemankaan. Surullista, että asiat menivät niin eikä niitä enää voi korjata. Joku siinä tyypissä on aina sykähdyttänyt, nipistänyt syvältä. Ainutlaatuinen ihminen, jota ajatellessa liian usein sorrun miettimään ja jossittelemaan. Eipä sitä voi välttääkään, asiat voisivat olla niin toisin, jos vain sitä ja tätä ja minä niin ja hän näin. Jossittelua, hedelmätöntä jossittelua. Enää ei voi muuta kuin mennä eteenpäin. En vain olisi koskaan halunnut, että välit tulehtuu näin pahasti. E voi halutessaan asin korjata, heitin jo pallon. Katsotaan, ottaako kopin.

Linnunmaitoa

2006-03-11T17:17:00.000+02:00

Voi onnea, oi autuutta.

Kerrassaan hulvaton lauantai, jotten paremmin sanoisi. Aamu valkeni mitä ihanimmalla tavalla; ensivilkaisu kännykkään kertoi kellon olevan jo puoli kymmenen. Sain siis pitkästä aikaa nukuttua pitempään kuin siihen seitsemään, joka on ollut vakiona useampana aamuna. Kaiken kruunasi vielä mitä kaunein sää, eteinen suorastaan kylpi auringonvalossa. Virne kasvoillani venyi lähes irvokkaan suureksi, kun puhelimesta löytyi myös viesti Ihmissuhteelta. Oli yöllä valomerkin aikaan ikävöinyt, kun hitaat olivat soineet. Suloista, ikävän myöntäminen ääneen (tai tässä tapauksessa kirjallisesti) vetoaa aina. Kuka voisikaan saada tarpeekseen tiedosta ja tunteesta, että olet niin tykätty, että sinua kaivataan, kun et ole paikalla. Kihihihi, ihanaa.

Vihdoinkin pääsin mukaan haluamaani hoitohjelmaan, toisin sanoen sain siis seksiäkin. Melko pikaista, mutta seksiä kaikki tyynni. Kaiken kaikkiaan hyvin tyydyttävä ja ihana iltapäivä, ja ihanuus tulee vieläpä jatkumaan myöhemmin illalla. Viikon nyt nyhjännyt neljän seinän sisällä ja nyt riittää. Tänä iltana lähden ainakin kääntymään ihmisten ilmoille, vaikka sataisi pieniä kääpiöitä ja sylkisin tulta. Penisilliiniä, särkylääkettä ja yskänlääkettä vain tarpeeksi naamaan, niin johan pomppaa. Sitäpaitsi, jättäisinkö väliin tilaisuuden saada pieniä hekumanväristyksiä päästessäni komeaakin komeamman nuorenmiehen kanssa klubille, jossa taatusti henkilö menneisyydestä ja katkera tyttöystävänsä tulevat todistamaan söpöilymme? Ehei, en jätä. Joskus on vain tytön saatava tuntea paremmuutta paremman näköisen poikaystävän ansiosta, päästävä näytttämään kuinka mulla on jotain parempaa, katso mitä menetit. Ja vaikkei tällainen lehmä ojaani koristaisi, ihan mukava lähteä katsomaan, millaisia tunteita miekkosen näkeminen herättää. Edellisestä törmäämiskerrasta... Hahaa, nythän muistankin. Tapahtui ensitreffeillä Ihmissuhteen kanssa. Hupaisaa sinänsä, muistan osan treffeistä menneen juuri kyseisen henkilön vuoksi poskelleen. Tuli niin täytenä yllätyksenä törmääminen, ja vielä suurempana se, ettei miekkonen enää edes moikannut. Miten mainiota onkaan siis tänäänkin törmätä, päästä näyttäytymään. Vannon ja vakuutan hymyni olevan leveä ja kaunis, kun miekkosen tyttöystävään törmään. Anteeksi, että olin joskus ihanampi, anteeksi että olen sitä nytkin.
Oivoivoi, tämä itsetyytyväisyys tuntuu aika saatanan hyvältä. Pitkästä aikaa pirun hyvällä tuulella eikä loppua näy. Joskus vain on päiviä, jolloin itsetunto leijailee ihan omissa atmosfääreissä eikä mikään oo mahdotonta. Hyvän itsetunnon päivistä on hyvä loikata vielä paremman itsetunnon päiviin, hyvin harvoin täytyy madella niissä pohjamudissa, jolloin kaikki on paskaa eikä itsessä ole mitään hyvää. Perusitsetuntoni on vahva, ja siitä olen hyvin iloinen.

Damn, että osaakin olla hyvä päivä, lähes täydellinen. Voisin tanssia ripaskaa.

Möhöhö

2006-03-10T23:06:00.000+02:00

Sallinette naurunpurskahdukseni, sillä ilta ei olisi voinut olla tämän... sanotaanko... hedelmällisempi; entinen työkaveri kutsui söpöksi ja entinen säätö on täydellisessä niljakkuudessaan varma siitä, että meidät on luotu toisillemme ja päädyn herran hempeään, lempeään huomaan heti, kun Ihmissuhteesta eroan. Ajankohta on vielä epäselvä, mutta jossain vaiheessa näin kuulemma tulee tapahtumaan. Ahhahhah ja oivoivoi.

Kaiken kruunaisi känninen puhelu Ihmissuhteelta.

Ja joo, Lordi joku paskin ikinä. Häpeän suomalaisuuttani, mutta niinhän mä aina, kun Euroviisut on ajankohtaiset.

Juurikin näin tylsää...

2006-03-10T20:48:00.000+02:00

Kuten luultavasati tästäkin päivityksestä tulemme huomaamaan, olen hyvin kyllästynyt. Tympääntynyt ja ääriäni myöten turhautunut. Syyttäkää mielikuvituksen puutteesta, mutten kertakaikkiaan keksi muuta tekemistä kuin istua tietokoneella tai katsoa televisiota. Tällä kertaa yhdistin molemmat aktiviteetit eli vilkuilen samalla televisiota, kun jaapatan turhanpäiväistä paskaa. Blogilistan uusimmat on katsottu moneen kertaan, omat suosikit päivittyvät vain harvakseltaan ja vakiosivustot on kaluttu pohjia myöten. Jäljelle jää siis mitä turhimpien postitusten tekeminen omaan blogiin, joka muutenkin tuntuu riutuvan tuskissaan. Pieni vilkaisu osoittaa, kuinka postaukset tuntuvat kerta kerralta muuttuvan turhemmiksi ja täysin mitäänsanomattomiksi. Tekstiä, jonka voisi deletoida heti kirjoittamisen jälkeen. Tyhjää puhetta, tilan täytettä ilman suurempaa sanomaa. Tokkopa sitä sanomaa koskaan on ollutkaan, melko ruohonjuuritasollahan tämä menee. Silti, itseäni kyllästyttää ja ärsyttää. Osaan kirjoittaa ja haluan kirjoittaa, nyt tuntuu vain pää olevan enemmän kuin tyhjä luovuuden suhteen. Paremman puutteessa jauhan siis paskaa, great.

Joudun pyörtämään aikaisemmat puheeni - oli ihanaa nähdä Ihmissuhde, vaikkei iholle päässytkään. Pieniä kosketuksia, nekin riittivät. Huvituin itsekin, kuinka iloiseksi tulin ihan pelkästä näkemisestä, siitä että toinen seisoi metrin päässä hymyillen. Enkä vieläkään ole tottunut siihen, kuinka rennosti voin olla Ihmissuhteen seurassa. Ei se jännitys alkuaikoinakaan mitään kestämätöntä ollut, mutten tiennyt että pystyn olemaan niin... sinut, rento, normaali. Ei tarvitse jännittää mitään, ei tarvitse etukäteen punnita puheita ja makustella sanoja suussaan ennen kuin ne voi turvallisin mielin päästää ulos suustaan. Ei tarvi olla mitään muuta kuin oma itsensä - mahtavaa. Hämmästyttää vain tuo sama asia vieläkin.

Joskus päiväkuvitelmissani olen miettinyt, voisinko nähdä meidät yhdessä sitten isonakin, oikeasti vakavissaan ja tosissaan. En tiedä, periaatteessa voin, mutta toisaalta taas... Mielikuva kompastuu juuri siihen faktaan, että kyseessä on kuitenkin vasta ensimmäinen suhteeni. Jotenkin tuntuu siltä, että pitäisi hankkia jotain muutakin kokemusta eikä vain antaa tämän olla tässä. Jossain vaiheessa tulee halu kokeilla ja testata muitakin, tiedän sen. Sen verran olen oppinut tuntemaan itseäni kuluneiden vuosien aikana. Itseasiassa Ihmissuhteenkin kanssa asiasta puhuttiin, vähän toiselta pohjalta vain. Jostain aasinsillasta tuli puheeksi nuorena alkaneet suhteet, jotka toimivat kaikinpuolin ja ovat niitä ns. viimeisiä, mutta jotka saattavat kaatua sitten siihen, että toinen tai molemmat haluavatkin kokeilla muitakin. Suhteessa ei ole mitään vikaa, tulee vain tarve nähdä se ruoho aidan toisellakin puolella. Täydellisen hyvä, mutta liian varhain alkanut suhde kaatuukin sitten siihen, ettei kokeilun jälkeen toinen, mahdollisesti kokeneempi osapuoli haluakaan jatkaa tai ylipäätänsä ei voi ymmärtää toisen kokeilunhalua. Helkkarin hankala tilanne. Tuon takia päähäni onkin sitten juurtunut ajatus siitä, että ennen sitä vihonviimeistä suhdetta pitäisi takana olla niitä vähemmän vakavia ja hyviä kokeiluja, tietäisi muustakin. Osaisi kunnolla arvostaa sitä, mitä on. Ihmissuhde kysyikin sitten, tosin luultavasti vähemmän vakavissaan, onko minulla tarpeeksi kokemuksia. Vastaus jäi ilmaan, kuitenkin sen verran vähemmän vakavasti asiasta puhuttiin. Tosin tuokin on jälleen yksi niistä asioista, joita pitää jossain vaiheessa miettiä vähän tarkemminkin. Miettiä ja miettiä, helvetti, tässä suhteessa muuta joudukaan tekemään. Tuntuu vain siltä, että kaikki olisi paljon helpompaa ja vaivattomampaa, jos olisin samalla lähtöviivalla kokemusten suhteen Ihmissuhteen kanssa. Enpä valittaisi, jos elämäntilanteet muutenkin kohtaisivat hitusen paremmin, iästä puhumattakaan. Kaikenlaisia mutkia, mutta ainakin vielä pysyneet kohtuuden rajoissa.

Hohoij. Eiköhän tämä riitä.

Plaah

2006-03-10T12:19:00.000+02:00

Kolme tuntia taas tullut nollattua koneella, hienoa. Tekeminen rajoittuu vain tietokoneella istumiseen tai television katsomiseen ja voin sanoa, että tässä vaiheessa molemmat vaihtoehdot on suhteellisen anaalista. Ei jaksaisi enää pyöriä neljän seinän sisällä, nytkin olisi hyvää aikaa lähteä vaikka kävelylle. Eipä vain viitsi, kun vieläkin on lämpöä. Sentään jotain muutosta eiliseen, vatsalihasten ja alaselän lisäksi nyt on nivusetkin (vai nivukset?) kipeänä. Nyt on sitten nähty sekin päivä, kun niistäminen ja yskiminen sattuu nivusiin, paikkaan, joka on kuitenkin melkoisen kaukana toimintapesäkkeestä. En muista koskaan olleeni näin jumissa, kävelenkin miten sattuu kun saa jalkaa heitellä suuntaan jos toiseenkin, että yskiminen helpottaisi. Etenen varmasti, mutta hitaasti, kuin lonkkavikainen lehmä.

Ihmissuhdettakin on ikävä. Parina päivänä käynyt katsomassa, mutta yhtä tyhjän kanssa sekin on, kun ei pääse iholle. Mieluummin sitten kärvistelen näkemättä kuin näen, mutten voi koskea. Oon läheisyydenkipeä, haluaisin niin kovasti nyhjystää vain kainalossa. Onnistuin eilen säikäyttämään itseni, kun tajuntaan tosissaan jysähti se, että olen nyt sitten mitä ilmeisimmin juuri sinne lähikaupunkiin hakemassa, minkä piti olla viimeinen vaihtoehto. En nyt sano, että Ihmissuhteen perässä sinne lähtisin, mutta häntäkin silmälläpitäen. Pelottavaa, hämmentävää. Tietyllä tapaa täysin luonnollista, mutta kuka olisi arvannut... En mä ole tottunut tekemään päätöksiä muihin perustuen, ja nyt Ihmissuhde tulee automaattisesti mukaan kaikkiin vähänkään tulevaisuutta koskeviin päätöksiin. Typerää ehkä, kun ei asioista varsinaisesti olla vielä keskusteltu. Eipä nuo päätökset silti vielä niin isoja ole olleet, että kovastikin vituttaisi, jos Ihmissuhde yhtäkkiä putoaisikin matkasta pois. Pidän niistä kiinni, oli herra mukana tai ei. Eläisi ensin tulevan kesän ja katselisi sitten, miten asiat asettuu.

Hohhoi. Ulkonakin paistaa noin näpsäkästi aurinko. Get me out!

Ei ees vituta!

2006-03-09T14:46:00.000+02:00

Juu ei, en vieläkään ole parantunut. Eilen oli jo kuumeen suhteen hivenen parempi päivä, mutta lämpöähän tuo edelleen näyttää. Yöllä sain nukuttua ruhtinaalliset kolme neljä tuntia, kun piti herätä yskimään ja sitähän kesti sitten seitsemään saakka, jolloin oli sitten sama nousta ylös sängystä. Vatsassa velloo jatkuva pahoinvointi, joka sitten miellyttävästi pahenee jokaisen yskäisyn myötä. Aamulla jo mielikuvaharjoittelin, onko parempi mennä sinne vessanpöntön viereen päivystämään vai ehtisikö sitä sitten lennossa, mikäli purjo tulee kolkuttelemaan kurkkuun. En kyllä sen tarkemmin tiedä, mihin väliin ajattelin sen oksentamisen ajoittaa, kun saa yskiä 24/7. Oksennusta ympäriinsä pärskyvä naurispieru tuskin herättää kanssaeläjissä kovin paljon sympatioita, enemmänkin ilmassa saattaa leijua tiettyjen antipatioiden uhka. Olemattomat vatsalihaksetkin on niin vitun kipeät ettei mitään rajaa taikka laitaa.Olisi ihan kiva ruokkia itseään jollakin muullakin kuin pelkällä mustikkakeitolla, mutta no can do.

Opiskeluahdistus pieneni radikaalisti, kun kävin kirjastossa kaivamassa yhden pääsykoekirjan ja tilaamassa kirjakaupasta kaksi. Parempi alkaa kiinnostaa valittu ala siinä vaiheessa, kun saa noita kirjoja maksella. Tuntuu, että on ainakin jotain konkreettista saanut aikaan, on jotain osviittaa antaa siitä, mihin tässä mahdollisesti ollaan menossa. Epätoivon mustanpuhuvalla hetkellä yritän motivoida itseäni takomalla päähän, kuinka kaikinpuolin mahtavaa se sitten on, kun jaksaa nyt ahertaa ja uurastaa ja syksyllä on edessä muutto ja uudet opinnot. Oma kämppä, oma rauha, uusia ihmisiä, kaikista parasta. Ei voi nyt vaatia niin paljoa keskittyä siihen saatanan lukemiseen. Unohtamatta myöskään sitä, ettei sisäänpääsy voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa, kun muutkin ovat sisään päässeet. Päättäväisin mielin eteenpäin, mutta muistaen ettei se elämä siihen kaadu, vaikkei sisään pääsisikään eikä se tee musta automaattisesti täydellistä luuseria ja epäonnistujaa. Kunnon egobuustaus ja tsemppi päällä, näin se pitääkin mennä. Saisi nyt vain ne tilatut kirjat mahdollisimman pian, että pääsisi kunnolla aloittamaan projektin.

Ja jottei tämä neljän seinän sisällä kykkiminen olisi täysin hukkaanheitettyä aikaa, värjään liehulettiäni. Taas. Tippuu kohta pois, pirulainen.

Tyhjää tilaa

2006-03-07T17:08:00.000+02:00

Iltapäivää, arvon blogikansa. Päivittäminen jäänyt hatarammalle huomiolle, kiitos parin päivän sairastamisen. Kuume on onneksi jo katoamassa, keuhkoja saa edelleen olla ravisuttamassa yskimisellä. Sattuu aika saatanallisesti, perkele. Näytän aika todella hyvältä, tukka liimaatuneena pitkin päätä, naama kiiltää hikoilusta ja silmät kiiluu kuin viimeistä päivää. Puhumattakaan siitä, että miksi heittää hyvää energiaa hukkaan vaihtamalla vaatteita, samahan se on nukkua verkkareissa ja hupparissa, kun kuitenkin palelee eikä seuraavana päivänä ole poistumassa ihmisten ilmoille. Suihkukin muuttuu yllättävän yliarvostetuksi, kun kuumemittari näyttää yli 39 astetta.

Ihmissuhde lupautui jalomielisesti hemmottelemaan, mikäli vain haluan jotain. Tässä tapauksessa se tosin tarkoittaa sitä, että herra käy kaupassa ja heittää härpäkkeet mulle ottamatta minkäänlaista ihokontaktia tartunnan pelossa. Itsehän kyllä pienessä, kuumeisessa mielessäni kuvittelin hemmottelun joksikin ihan muuksi - Ihmissuhde hakisi leffan, rypäleitä ja tartunnankin pelossa ottaisi minut kainaloonsa ja nyhjystäisi siinä illan. Vähän uhrautuvaisuutta peliin, mies. Mikä olisikaan sen parempaa kuin sairastaa yhdessä, niistää kilpaa ja kilpailla, kumpi on enemmän kipeä.

Lauantaina tuli tosiaan oltua viihteellä, muttei nyt mitenkään erityisen hohdokas ilta ollut. Kaverin kanssa meni keskustelu itkuntuhertamiseksi ja kännihenkeviksi, ja yllättäen se olin jälleen minä, joka sain tarjota olkapäätäni ja viisaita neuvojani. Näinhän se menee, joka jumalan kerta. Aivan kuin mulla olisi ne vastaukset jokaiseen kysymykseen, varsinkin niihin jotka koskee seurustelukumppania tai muuten liippaa parisuhdetta läheltä. Minähän se tosiaan tiedän, onhan tässä jo niin kauan elosteltu parisuhteessa. Ei vain voi ymmärtää, miten voi olla puhuminen niin vaikeaa, vaikka se on juuri se läheisin ihminen, seurustelukumppani, jolle pitäisi sanainen arkkunsa avata? Toki pata kattilaa soimaa, eihän sitä itsekään tule aina puhuttua, mutta jos on kyse niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin seksistä - tai paremminkin sen puutteesta - niin kyllä pitäisi sen suunkin aueta. Suhde on aika helkkarin heikolla pohjalla, jos kyetään noinkin merkittävä asia ignoramaan vain sen takia, ettei tiedä miten asian ottaisi puheeksi. Varmasti suhde tulee toimimaan myös tulevaisuudessa, jos seksielämä kuihtuu jo parin vuoden seurustelun jälkeen, tottakai.

Melko paskaksi jäi tämäkin päivitys, mutta olkoon. Turha tehdä tikusta asiaa.

,,|,,

2006-03-04T11:14:00.000+02:00

Kylläpä yllättää, että olo on mitä paskoin, kun olisi illalla jotain kivaa tiedossa. Päätä särkee, kurkku on kipeä ja lämpötila vaihtelee kylmästä hikeen. Luonnollisesti kaikki tämä ja tuhat muuta päivänä, jona olisi tarkoitus kavereiden kanssa lähteä hieman viihteelle, pitkästä aikaa kunnolla antaa heillekin huomiota Ihmissuhteen sijasta. Vittujen kevät saatana.

Meemi

2006-03-03T11:53:00.000+02:00

Viisi asiaa, jota ette tienneet minusta...

1. Muistikuvani lapsuudestani ovat ahdistavia, mustavalkoisia välähdyksiä, joiden todenmukaisuudesta en ole varma. Paljon ikäviä asioita, joista en tiedä varmasti, ovatko ne tapahtuneet. Toivottavasti ei.

2. Sain englannin ylioppilasaineesta neljää pistettä vaille täydet pisteet.

3. Harrastan kännissä uimista, vaikka tiedän kuinka vaarallista se on. Helvetin typerää ja tulella leikkimistä, mutta niin kovin hulvatonta.

4. Olen kuin kopio äidistäni; minulle tuntemattomat, mutta äitini tuntevat ihmiset saattavat tulla kadullakin mainitsemaan asiasta. Aika penaalista, sillä näen tulevaisuuteni joka päivä kasvokkain.

5. Varpaani ovat luonnottoman pitkät, mikäli pikkuveljen sanomisiin on luottamista.

Jeesus. Tämäpäs oli yllättävän vaikeaa.

2006-03-02T19:46:00.000+02:00

Mulla ei oo mitään tekemistä, mua ei huvita olla kotona, mua ei huvita mennä omaan sänkyyn nukkumaan, mua ei huvita herätä aamulla siitä samaisesta sängystä, mua ei huvita yrittää aktivoitua viettämään aikaa ystävien kanssa, mua ei huvita mikään muu kuin leikkiä kotia Ihmissuhteen kanssa.

Tuokaa se mies tähän mun viereen tai ottakaa vaihtoehtoisesti tämä ihastuminen pois.

Hattaraa

2006-03-02T15:02:00.000+02:00

Herman, kiitän ja kumarran. Blogin ulkoasu on kyllä ihan Bloggerin tarjoama, joten kunniaa en voi ottaa sen mahdollisesta kauneudesta.

Oi jeesus, jalat on ihan rikkipoikkikatki. Jälleen kerran yöni Ihmissuhteen hellässä huomassa vietin, ja piti sitten kävellä ainakin triljoonan kilometrin matka kotiin, kun jäin vielä nukkumaan miekkosen lähtiessä töihin. Se on niin puhdasta auvoa ja onnea tämä työttömän arki, saa nukkuakin niin myöhään kuin haluaa. Paitsi, että ensi viikolla tulee siihenkin muutos. Maanantaina pitää lähteä hakemaan kaiken maailman hakuoppaat ja kristillisten kansanopistojen esitteet ja tehdä vihdoinkin päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Huolestuttavaa on se, että olen puolivakavasti alkanut harkita lähikaupungin yliopistoa vain sen vuoksi, että Ihmissuhdekin on sinne hakemassa. Tuo ajatus vain jumittaa päässä, vaikken tiedäkään onko siinä järjen hiventäkään. Mikään muu ei ko. kaupungissa vedä puoleensa, liian paljon tuttuja ja muutenkin liian tuttu kaupunki. Puhumattakaan siitä, että sinne hakemattomuus on ollut ainoa varma asia viime syksystä lähtien, ja nyt joku mies on sotkemassa päätöksiäni. Jessus. Typerää myös se, ettei asiasta edelleenkään ole puhuttu, en tosin tiedä kuuluuko siitä puhuakaan. Ensi syksyyn on kuitenkin niin pitkä aika, sitä ennen ehtii tapahtua vaikka mitä. Toisaalta kolikon toinen puoli voi näyttää sitä samaa kuin nytkin, ollaan yhdessä ja siinä vaiheessa joutuu jotain kompromisseja tekemään. Juuri ärsyttävin tällainen tilanne, ettei olla oltu tarpeeksi kauan yhdessä, jotta voisi ottaa tulevaisuuden puheeksi, mutta sen verran kauan kuitenkin, että asiat alkaa pikkuhiljaa mietityttää. Enkä kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että asian nostaminen pöydälle antaisi ehkä jokseenkin virheellisen kuvan siitä, kuinka varma olen yhteisestä tulevaisuudesta. Haluaisin vain yhdessä punnita asioita, ilman että tehdään sen suurempia sitoumuksia tai päätöksiä.

Huvitan itseänikin näillä jatkuvilla mielialanmuutoksilla. Aikaisempien tekstien lukeminen on osoittanut hienon syklin näissä - ensin menee hyvin pari viikkoa, sitten vellotaan tuskissa ja kivuissa viikko, sitten on taas edessä parin viikon hyvä jakso. Tiedä kumpi sitten liippaa lähempää totuutta, sen verran radikaaleja muutoksia ajatuksissa saattaa yhdenkin yön aikana tapahtua. Hankalaa yrittää tasapainoilla kaikkien vaihtelevien tunteiden välillä. Ei ole kauaa siitäkään, kun päiväkirjaani kirjoitin, kuinka yhteisen tulevaisuuden ajatteleminen on yhtä tyhjän kanssa, koska tältä pohjalta ja näillä asenteilla ei sellainen tule toimimaan. Nyt taas ajatukset ovat ihan toista luokkaa. Aamullakin herätessä ja Ihmissuhdetta katsoessa oli ensimmäinen tunne se, kuinka kovasti tykkäänkin tuosta miehestä. Jätetään kertomatta, että mielessä tykkääminen ei ollut enää pelkästään tykkäämistä, vaan paikalla oli joku paljon vakavampi ja pelottavampi verbi. En minä halua menettää moista helmeä, tekee niin pirun onnelliseksi ja iloiseksi.

On se parisuhde ihmeellinen asia. Ihmeellistä, kuinka toinen voi katsoa minua villasukissa, kulahtanut t-paita päällä, ilman meikkiä ja silti saada minut tuntemaan itseni niin helvetin haluttavaksi. Kuinka pelkkä katse tai kosketus voi saada säkenöimään. Kuinka voin olla ihan vain minä ja silti niin tykätty.

Rakastan.

2006-02-27T20:07:00.000+02:00

Puoli vuorokautta Ihmissuhteen näkemisestä.

Ikävä.

Apua.

Supersize me

2006-02-27T17:30:00.000+02:00

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla - fiilistellä Amorphiksen Alonen tahtiin ja blogittaa. Vielä kun saisi kahvikupposen lähettyville, olisi elämä helppoa ja hienoa.

Vuodatuksen puolella vierailin ja muutamassa uudessa tuttavuudessa oli sitten juttua ulkonäöstä, tästä ihanaisesta ikuisuusaiheesta, josta voi jauhaa kunnes aurinko nousee viimeisen kerran. Joten, ajattelinpas itsekin laittaa lusikkani soppaan, kun tuo ulkonäkö ja kaikki siihen liittyvä on itsellekin jokseenkin ongelmallinen asia. Siinä mielessä tästä aiheesta kirjoittamiseen ei nyt ole kaikista parhain hetki, kun tänään on hyvä päivä. Vanhat, tutut ongelmat ei vaivaa mieltä, mutta ehkäpä sitten niihin osaa nyt sitten suhtautua vähän... järkevämmin? Selvemmin ehkä ainakin, kun ei tule sitä liiankin tavallista negatiivista jauhamista.

En tiedä, missä vaiheessa aloin tosissani kiinnittää huomiota ulkonäkööni. Olisikohan ollut joskus muutama kesä sitten. Koskaan ei ole ulkonäköä haukuttu, enemmänkin kauhisteltu laihuutta, vaikkei se koskaan mitään anorektikko-luokkaa olekaan ollut. Ehkä se niistä huokailuista lähti, hymyilin tyytyväisenä, mitä enemmän kauhisteltiin. Parin vuoden takaisia kesäkuvia katson tietyssä mielessä surkeana - miksen enää ole niin hoikassa kunnossa. Toisaalta taas itsekin hieman kauhistelen, että olin todellakin melko norjassa kunnossa. Muisto vain jäljellä.

Koskaan en tosissani ole laihduttanut, muttei suhde ruokaan ole varmaan koskaan ollut täysin terve. Huonoina päivinä tulee käsittämättömän pettynyt ja vihainen ole, söin mitä tahansa. Äärimmäisen huonoina päivinä tulee tietynlainen paniikki, olen varma että lihon pelkästä ruoan katselemisesta ja kun tuon ajatuksen saa päälle, en kykene syömään yhtään mitään tuntematta huonoa omatuntoa. Aivan kuin sillä punaisella sekunnilla se syöty voileipä muuttuisi järjettömäksi kasaksi läskiä, joka kasaantuu jo entisestään läskiin vartalooni. Tässä ja nyt on helppo käsittää tuon järjettömyys, mutta sillä hetkellä se paniikki on ihan hirveä.
Nytkin olen päättänyt alkaa laihduttaa, kun työt loppuu ja tiedän kyllä, että teen sen sillä epäterveellisimmällä mahdollisella tavalla - en vain syö. Ihan perseestähän tuo on, tuossa ei voi kuin hävitä, sillä jossain vaiheessahan se on syötävä ja siinä sitä sitten ollaan. Ruoskitaan itseään armottomasti, kun tuli syötyä, vaikka se määrä olisi joku hyvinkin pieni. Helvetin pitkä ja kivinen tie, kun jokainen suupala tuottaa tuskaa, mutta se on vain pakko kestää. Ajatuksellisesti en ole tervettä päivää nähnyt sen jälkeen, kun laihasta tuli normaali ja normaalista läski.

Turhinta koko touhussa on se, että tiedän olevani täysin normaalipainoinen, voisin jopa pituuteeni nähden painaa vähän enemmänkin. Ei pienintäkään syytä laihduttaa, ei muuta kuin typerä päähänpinttymä. Kai sitä sitten on niin saatanan itserakas paska, että ne kauhistelut tuntuu hyvältä. En kuitenkaan osaa sanoa, mikä on itsetunnon osuus asiassa, kun en omasta mielestäni kärsi mitenkään huonosta itsetunnosta. Pystyn samaan aikaan pitämään vartalostani että haluamaan siitä kokoa pienemmän. Pystyn olemaan tyytyväinen ja tyytymätön, molempia samaan aikaan.

Että jos jollakin on lahjoittaa terve suhtautuminen ruokaan, niin otan kyllä vastaan. Onhan se kuitenkin niin helvetin mukavaa syödä kunnolla.

Always look on the bright side

2006-02-27T13:26:00.000+02:00

Maanantai, maanantai. Viikon pahin päiväkään ei tunnu niin pahalta, kun katsoo ulos ja solen skiner kuin viimeistä päivää. Ei voi olla pahalla tuulella, ei vain voi. Eipä sillä, ei kyllä mitään syytä moiseen niskoitteluun olisikaan. Oikein mukava ja miellyttävä viikonloppu takana, kotona tullut vain käytyä kääntymässä. Suurimmaksi osaksi viettänyt koko viikonlopun Ihmissuhteen nurkissa ja jumalauta, haluan oman kämpän! Sellainenkin kanahäkki tuntuu varsinaiselta lukaalilta, kun ei ole ketään kyttäämässä selän takana. Täydellinen rauha ja yksityisyys, josta otinkin ilon irti pyörimällä lähes koko ajan Eevan asussa. Vapauttavaa, kerrassaan vapauttavaa.

Lauantai-ilta meni tosiaan pitkästä aikaa viihteellä, oli ihan kivaa. Kai sitä alkaa aikuistua, kun enää ei tarvitse vetää ihan hillittömiä perseitä, vaan voi ottaa ihan kohtuudella ja se jopa tuntuukin mukavammalta kuin pyöriä tuhannen tillintallin. Tanssilattiankin valloittaminen jäi vain muutamaan kipaleeseen, melkein koko ilta meni jutellessa kaverin kanssa. Tai no, kaveri ja kaveri, tuttava kai tuo enemmän on. Oli silti ihan helvetin hauskaa jutella, keskustella kunnolla. Ihmeellistä, kuinka seurustelun myötä tuntuu jatkuvalla syötöllä löytävän lähipiirin miehistä piirteitä, jotka oikeasti on positiivisia ja sellaisia, joiden ansiosta voisi katsella sillä silmällä. Missä pirussa tuollaiset tapaukset ovat olleet silloin, kun niitä olisin oikeasti tarvinnut?! Olisi saattanut pissapää jos toinenkin väliin, jos olisin oikeaan suuntaan katsoa.

Hetkellinen mielenhäiriö ehti silti tunkea tajuntaan kotimatkalla aamuyön tunteina. Kaivoin jo puhelimen esiin, meinasin tekstata RP:lle. Minkähän helvetin takia, kuka tietää. Onneksi jätin tekstaamatta, mitäpä siitä olisin kostunut. Seuraavana päivänä olisi vain vituttanut rutosti, hävetyksestä puhumattakaan. En edes ajatellut mitään panohommia, vaikka siinä matkan varrella herra asuukin. Olisin vain halunnut laittaa viestiä ja kysyä kuulumisia, siinä kaikki. Aivan kuin ne kuulumiset kiinnostaisivat rotanperseen vertaa. Kiitos, että sytyit, järkeni valo.

Muutenkin ajatukset ja tunteet Ihmissuhteen suhteen alkaa olla taas ihan uudessa kuosissa. Nautin läheisyydestä täysin rinnoin, myhisen tyytyväisyydestä. Ainoa asia, joka mietityttää, on se etten ehkä tarpeeksi osaa puhua tunteistani, tyydyn enemmänkin olemaan se kuunteleva osapuoli. Miten voi olla niin vaikeaa kertoa tykkäävänsä, kun tietää kuinka hyvältä se itsestäkin tuntuu kuulla? Eipä Ihmissuhdekaan mikään yltiöpäinen lepertelijä ole, mutta osaa aina välillä sanoa niin helkkarin nätisti. En vain osaa, en koskaan ole osannut. Sitä vain muuttuu niin haavoittuvaiseksi, jos ääneen tunteitansa lausuu ja sitä en halua. Jostain vain juurtunut pelko siitä, että niitä sanoja ja tunteita käytetään jossain vaiheessa aseena. Niiden kautta on niin helvetin helppo loukata ja sitähän kai kaikki yrittää välttää. Haha, omalla kohdalla sen välttäminen taitaa vain olla jokseen pakonomaista. Mutta mutta, pienin askelin. Ehkä joku päivä pystyn sanomaan jotain takaisinkin, enkä vain tyydy hymyilemään nätisti ja toivomaan, että toinen osaa lukea silmistäni ne tunteet.

Teinikihla on kirosana

2006-02-25T10:35:00.000+02:00

Näin unta blogeista, tai paremminkin yhdestä tietystä. Oletettavasti sellaista ei ole ole, osoite kun oli jotain luokkaa www.ränkkää.blogspot.com. Ei siis pelkoa, että tässä jotain olemassa olevaa, aitoa blogia dissaisin.

Blogissa oli jotain juttua häistä. Kirjoittaja oli kirjoittanut jotain siitä, kuinka mies oli pyytänyt menemään kanssaa kihloihin ja ihkudaa, nyt ollaan niin onnellisia ja jaddajadda. Minähän sitten toki olin kuvitteellinen kynä sauhuten kirjoittamassa vastinetta, kysymässä milloinkas ne häät sitten on ja muuta mukavaa. Itsekseni naureskelin, sen verran varma olin, ettei kihloihin meneminen ko. pariskunnan kohdalla ollut tarkoittanut lupausta naimisiinmenosta, sain kiksejä jo etukäteen ajatellessani kuinka pääsisin laukomaan yleviä mielipiteitäni. Harmi vain, uni loppui ennen kuin koin suuren hurmoksen. Ilmeisesti vime aikoina tullut liikaa seurattua erinäisiä keskusteluita kirhloista ja niiden tarkoituksesta, kun ne uniinkin tunkee.

Kihlaushan on lupaus avioliitosta, piste ja päätös. En voi käsittää, kuinka vitussa tämä maa kantaa päällään ihmisiä, jotka sitä eivät ymmärrä. Varsinkin kaikenlaiset teinilissut- ja laurit, joille se on enemmänkin statussymboli, hei me ehkä seurustellaan nyt tooooosi vakavasti!1 Tosin pahempia ovat ne aikuiset, jotka eivät tunnu asiaa käsittävän. Niitä löytyy tästäkin talosta, kihlasormukset löytyy, muttei missään vaiheessa ole ollut tarkoitus mennä naimisiin. Eli siis mitään kihloja ei käytännössä ole, vaan vanhempani seurustelevat. Asiasta keskusteleminen ja heidän tajunnantasonsa laajentaminen ei muuttanut mitään, enintään oma ärsytys kasvoi. Miten saatanassa voi edes suhteellisen tervejärkinen aikuinen alkaa kiistellä asiasta, joka selvästi lukee laissa? Tässä talossa sen kyllä ymmärrän, mutta että muutkin ihmiset kykenevät siihen. Helvetillistä, lähes moukaroimisen ansaitsevaa idiotismia.

Minun sormessani ei siis tule kihlasormus kimmeltämään vielä pitkään aikaan. Käsittääkseni en ihan vielä tässä vaiheessa ole sitä parhainta vaimomateriaalia. Se on kosinta ja maksimissaan pari vuoden kihlausaika, sitten on syytä jo saada jotain aikaan. Siihen saakka tyydyn puremaan hammasta kaikkien teinikihlaajien edessä. Täytyyhän jonkun tyhmiäkin valistaa.

Täydellisesti asiasta poiketen, päätin lähteä tänä iltana viihteelle. Ajattelin ostaa viinapullon, imailla sen kiduksiini ja olla hyvin vahvassa humalatilassa. Kyllä, ei tässä nyt ole muutakaan tehtävissä. Tai tekemistä. Miten vain.

2006-02-24T11:14:00.000+02:00

Tykkään vähän enemmän kuin eilen, toivottavasti vähemmän kuin huomenna.

Bugi päässäin

2006-02-22T11:20:00.000+02:00

Silmät lähentelee räjähdyspistettä eikä koneella istuminen helpota yhtään. Tähän aikaan aamusta ei vain oo parempaakaan tekemistä, aamukahvi on juotu ja lehdessäkään tuskin on mitään lukemisen arvoista.

Ihmissuhteen kanssa tilanne on sama, näkeminen ei muuttanut mitään. Oli ihan kivaa ja mukavaa, muttei sen suurempaa kelkankäännöstä tunteiden suhteen tapahtunut. Aikaisemmin kun on angsti saattanut hyvinkin nopeasti muuttua ihkutukseksi pelkän näkemisen jälkeen, ääripäästä toiseen. Huomasin kyllä ikävöineeni läheisyyttä, toisen koskettamista ja kosketuksi tulemista. En vain tiedä, oliko vastapuolella mitään tekemistä asian kanssa - ihan sama kuka koskee. En käsitä, mistä tämä välinpitämättömyys johtuu. Vellon vain hälläväliä, ihan sama -paskassa ja käyttäydyn vittumaisesti. Eilen yritin sitä vältellä, mutten tiedä kuinka korkeaksi jäi onnistumisprosentti. Ihmissuhteen sarkasmin tajukaan ei sitä kovinta a-luokkaa ole, joten sekin tietenkin sekoitetaan vittuiluun ja muuhun päänaukomiseen.
Olisi asteen verran helpompaa lähteä purkamaan ongelmaa, jos osaisi sen edes nimetä. Mättääkö seurustelu itsessään vai sittenkin Ihmissuhde? Kyllä mä voin aikaani herran kanssa viettää ja on ihan mukavaa, mutta jotenkin jää vain vajaaksi yhdessäolon aiheuttamat tunteet. Jotenkin... laimeaa. Ihan sama nähdäänkö vai ei, ei ole mitään suurta hinkua kumpaankaan suuntaan. Sekin helpottaisi, jos tietäisi onko nykyinen olotila sitten pysyvä vai jotain hetkellistä idiotismia, joka kyllä ajan kanssa muuttuu parempaan suuntaan. Että kannattaisiko väkipakolla ryhdistäytyä ja pakottaa itsensä kiinnostumaan ja panostamaan, muuttuisi sitten jossain vaiheessa ihan aidoksi kiinnostukseksi. Kumpi olisi helpompaa ja hyödyllisempää, erota vai jatkaa? Ero itsessäänkin tuntuu ihan järjettömän paskalta vaihtoehdolta, alkaa nyt jauhaa kaikkea helvetin syvällistä ja olla niin pahoillaan ja kun ei tää vaan toimi, vika ei oo sussa vaan mussa ja paskanvitut. Hirveetä sontaa, ei pienintäkään innostusta alkaa käymään läpi mitään tuollaista. Ja täytyisihän se joku syykin säveltää, tuskin selviäisin pelkästään 'en halua enää olla yhdessä' -toteamuksella. Voi jeesuksen kevät. Ihan senkin takia voisin tästä eteenpäin vältellä vakavampaa pariutumista, kuka helvetti jaksaa niitä puimisia ja puhumisia, kun eron hetki koittaa. En ainakaan minä.

Yritin eilen miettiä sitäkin, josko vain asennoituisin toisin. Kai tässä osa ongelmaa on se, etten näe järkeä tuhlata hyvää hummailuaikaa suhteessa, jonka tulevaisuuden näkymät eivät kovin ruusuiset ole. Ehkä tuossakin ajatusmallissa on ripaus paskuutta, mutta mieluummin pörisen sinkkuna kukasta kukkaan kuin tuhlaan aikaani turhuuteen. Siispä mietin, josko suhtautuisin tähän enemmänkin sellaisella aivot narikassa -mentaliteetilla. Päivä kerrallaan, tulevaisuutta miettimättä. Ei kai tämän nyt tarvitse olla Se Parisuhde, voisihan tähän suhtautua käypänä ajankulunakin. Kun nyt on ihan mukava olla ja yhdessä on kivaa, niin se riittäköön. Joku tuossakin silti kusee. Veri vetää viihteelle, vapaille markkinoille. Ongelmiahan se sinkkuelämäkin on täynnä, mutta tyystin toisenlaisia, mitä tämä perkeleen ESOM yrittää leikkiä aikuista ja seurustella -kokeilu on tuonut tullessaan. Jatkuvalla syötöllä pitää yrittää asettaa itsensä toisen kenkiin ja miettiä asioita kahdesta näkökulmasta. Vähemmästäkin väsyy pää.

En minä tiedä. Tietäisikö joku muu?